Raskausdementia

Tämä teksti on kirjoitettu joulukuussa 2009, noin viikko ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Selvästikään en vielä tuolloin tiennyt todellisesta äitiysdementiasta yhtään mitään. En ollut vielä kertaakaan yrittänyt pukea päälleni 2-vuotiaan lapseni takkia tai unohtanut autoa parkkiin kaupunkiin ja miettinyt, miten tässä kotiin kävelyssä jokin ei nyt täsmää.

*

Minua muistutettiin, että tämä aihe on kokonaan unohtunut aiemmista kirjoituksista (ylläri, että se on UNOHTUNUT), vaikka on mitä ihmeellisin asia. Ainakin siinä mielessä, että vielä kuukausi sitten ajattelin, että minulle ei mitään sellaista tule ikinäkoskaan. Olen aina ollut suhteellisen hyvämuistinen enkä ajatellut sen asian juuri muuttuvan, koska alku- ja keskiraskaudessa kaikki tuntui toimivan kuten ennenkin. Juupa juu.

Vielä jokin aika sitten kiidin tuskastuneena ruokakaupassa. Ihmiset tuntuivat ärsyttäviltä, koska he jumittivat hyllyjen edessä, tukkivat kärryillään kaikki käytävät vain jutellakseen kaverin kanssa ja miettivät vuoden, minkä maitopurkin ottaisivat niistä kaikista rasvattomista litran tölkeistä, joita esillä oli. Siirtelin ihmisten kärryjä toisinaan mahani tieltä tai tein maantiekiitäjä-ohituksia kapeilla käytävillä ja muistin joka kerta valittaa miehelleni, kuinka kaupassa ei päässyt eteenpäin, tuli kuuma ja jalkoja särki.

En koskaan unohda sitä hetkeä, kun itse seisoin viisi minuuttia hammastahnojen edessä ja vain tuijotin. Periaatteessa tiesin, mitä hammastahnaa olin tullut hakemaan. En siis käyttänyt noita minuutteja edes siihen, että olisin vertaillut erilaisia vaihtoehtoja. Seisoin vain ja mietin, mitä oikeastaan olin tullut tälle hyllylle tekemään. Mitä tästä pitikään ostaa? Ainiin, hammastahnaa. Mutta millaista? Tuossa on joku putkilo. Äh, se on tekohampaille. Onneksi huomasin. Tuo on oikea! Valtava tyytyväisyys siitä, että tehtävä on suoritettu. Kotona huomaan, että olen ostanut 1-6-vuotiaille tarkoitettua mietoa hammastahnaa, jonka tuubissa on kivoja hiirien kuvia. Ei se tahna ostaessa sellaista ollut! Muuten ihan kiva, mutta musta tuntuu, ettei se oikein puhdista tällaisen pullahiiriperheen hampaita kunnolla. Asiaa on vähän vaikea korjata, koska en kauppareissuilla milloinkaan muista, että pitäisi ostaa aikuisten hammastahnaa.

Raskausdementiaan kuuluu mielestäni osaltaan myös tietynlainen aivojen jäätyminen erilaisissa tilanteissa, hätäiset ja ajattelemattomat ratkaisut tai tilannetajun puuttuminen. Joko sanoo jotain tyhmää tai ei yhtäkkiä tiedäkään, mitä pitäisi sanoa tai mitä oli sanomassa. Edellä mainitulla kauppareissulla minulle kävi myös näin. Olin oikeastaan ihan normaalissa tilanteessa, mutta ylireagoin ja käyttäydyin omituisesti, koska tilanne oli mielestäni nolostuttava, eivätkä aivoni toimineet tarpeeksi nopeasti, jotta olisin voinut toimia mitenkään järkevämmin. Olin seissyt jähmettyneenä 10 minuuttia terveyssidehyllyn luona ja löytänyt vihdoin kolme pakettia kaikista imukykyisimpiä yösiteitä. Kävelin tyytyväisenä ostoskärryille, joiden luona mieheni oli, ja hämmennyin ja nolostuin silminnähden, kun huomasin hänen juttelevan jonkun kaverinsa kanssa. Heitin vuoren terveyssiteitä kärryyn, ja tunsin näyttäväni huijarilta, kun mieheni esitteli minut ja kertoi, että saamme perheenlisäystä. Tervehdin tyyppiä, katsoin vuoroin häntä ja vuoroin kärryyn ja sanoin nopeasti: "Haitko mustapippuria? Ai et. Mä meen hakemaan." Ja lähdin maantiekiitäjä-vauhtia (se onnistui yllättävän hyvin vielä tässäkin vaiheessa!) pois. Poissa pysyin niin kauan, kunnes mieheni oli varmasti yksin. Kotimatkalla tilitin, miten tämä kaveri luulee nyt, että me huijaamme, että olen raskaana, vaikka oikeesti olen vain syönyt suklaata ja lihonut ja ostelen kuukautissiteitä kaupasta. Eihän kukaan lapseton mies voi tajuta, että joku raskaanaoleva ostaa tulevan varalle kaapin täyteen kuukautissiteitä ja meidän perhe on nyt valeraskaana oleva huijariperhe. Mieheni yritti lohduttaa, että hänen kaverinsa ei varmastikaan edes katsonut kärryyn tai ajatellut asiasta mitään sen kummempaa. Mutta ei se oikein auttanut (Ks. hormonit). Nyt lähinnä naurattaa, kun ajattelen koko asiaa. Toisaalta olen myös aika onnellinen siitä, etten alkanut kaupassa selittää tälle uudelle tuttavuudelle ostosten syytä. Se olisi ollut oikeasti ehkä vähän nolostuttavaa myös hänen mielestään.

En ole koskaan ollut hyvä tekemään päätöksiä, mutta raskausdementia on tehnyt siitäkin asiasta entistä vaikeampaa. Olin eilen pienellä joululahjakierroksella. Mummokin kiertää kaupan nopeammin kuin minä. Pienessä lahjatavaraliikkeessä saatan viettää puoli tuntia. Ensimmäisen viiden minuutin aikana olen löytänyt sen ainoan tavaran, jonka aion ostaa. Sen jälkeen kierrän kaupan älyttömän hitaasti kolme kertaa ja tutkin jokaisen tavaran ja tarkistan sen hinnan yhä uudelleen. Useita kertoja minulle tulee sellainen olo, että sen hyllyn edessä, jossa seison, oli viime kierroksella jotain, jonka ajattelin ostaa. Tuijotan hyllyä pitkään, mutten keksi, mitä se oli. Niin sitä aikaa kuluu. Lopuksi teen ostokset, mutta lähden kaupasta ilman ostamiani tavaroita, ja myyjä joutuu huutamaan perääni, että rahoilleen saa enemmän vastinetta, jos ottaa mukaansa sen tavaran, jonka on ostanut. Illalla kotona muistan, että kauppaan jäi ainakin kaksi sellaista tavaraa, jotka olisi pitänyt ehdottomasti ostaa. Koska tapanani on pohtia kaikenlaista liikaakin, en pysty nukahtamaan. Mietin vain tavaroita, joita olisi pitänyt ostaa ja suunnittelen, koska pääsen hakemaan ostamatta jääneet tavarat. Todennäköisesti seuraavana päivänä en joko muista, mitä piti ostaa, olen muuttanut mieleni tai pääsen kauppaan asti ja huomaan, etten haluakaan niitä. Kunnes illalla päätän, että ne olisi ehdottomasti pitänyt ostaa.