Nämä rakkaat viimeiset viikot ja päivät

Tämä teksti on kirjoitettu kolme päivää ennen esikoisen synnytyksen alkamista, itsenäisyyspäivänä 2009.

*

Vaikka kuinka yrittäisi toistella itselleen, että vauva syntyy kun sen aika on, luku 37+0 saa aikaan reaktion, joka kestää pahimmillaan yli viisi seuraavaa viikkoa: "Apua! Vauva voi syntyä ihan koska tahansa!". Ei lievennä yllä olevaa ajatusta, kun lääkäri raskausviikolla 36 toteaa, että vauva on valmis syntymään, kun itse haluaa.

Kun molemmat yllämainitut asiat erehtyy kertomaan vanhemmilleen, on kuvio valmis. 37+0 äiti soittaa ja kysyy, onko jo tuntemuksia. Myös isä soittaa ja kysyy, onko jo tuntemuksia. Tämä toistuu päivittäin. Jos jompi kumpi ei ole soittanut, kuulee toiselta (siltä, kumpi siis kuitenkin sattuu soittamaan, sillä sellaista päivää EI ole, ettei kumpikaan soittaisi) kuitenkin: "Äiti/isä oli jo aivan varma, että olet lähtenyt synnyttämään, kun sinusta ei ole kuulunut KOKO PÄIVÄNÄ".

Lisäksi kaikkea tekemääsi ihmetellään kovasti. Olin maagisena 37+0 päivänä (jolloin ehkä oikeasti kuuluisi olla jo sängyssä makaamassa ja odottamassa) yliopistolla, kun äiti soitti. Hän kysyi, missä olen ja vastasin totuudenmukaisesti, että tulin yliopistolle ja olen menossa syömään lounasta. "Siellä sää vaan kävelet!" totesi äiti ihaillen. Kerroin hänelle, että kyllä minä vielä kävelemään pääsen :) Isäni naureskeli, kun olin 37+5 kaupungilla joulunavauksessa enkä kotona odottamassa synnytystä: "Ai te ootte vielä sinne lähteneet!".

Koska mitään ei ole (lukuisista soittokerroista huolimatta) tapahtunut yhtenäkään päivänä ja olen tehnyt kaikkea kuten ennenkin, vanhempani ovat luovuttaneet. Nykyään he tyytyvät kysymään: "Olittekos te siellä joulumarkkinoilla?" tai sanomaan "Sepä kiva, että pesit saunan!". Sen lisäksi siis, että he kysyvät, onko minulla jo tuntemuksia.

Kun viimeinen viikko ennen laskettua päivää lähti käyntiin, aloin saada myös muita yhteydenottoja runsaasti. Yleensä kännykkäni ei soi tai piippaa kovinkaan usein, mutta viime tiistaista lähtien olen saanut melkein päivittäin puhelun ja tekstiviestin joltakin. Lisäksi tämä toivepäiväni (6.12.) aiheutti melkein tukkeuman puhelimeen, kun kaikki halusivat tietää, vieläkö olen kotona yhtenä kappaleena.

En oikeasti ole yhtään ärsyyntynyt siitä, että voinnistani ollaan kiinnostuneita ja että minulle soitellaan. Se on mukavaa, vaikka minulla ei koskaan olekaan ollut mitään järisyttävää kerrottavaa (jos tilanne on sama vielä 42+1, tulen kirjoittamaan uuden merkinnän ja kerron, miltä nyt tuntuu). On myös ollut kiva huomata, että niin monet ihmiset jännittävät kanssani ja miettivät tulevaa. Tiedän, että myös vanhempieni jokapäiväiset yhteydenotot ovat vain sitä samaa odotusta ja innostusta, jota meidänkin pieni perheemme täällä käy läpi. Mitä lähemmäs laskettua päivää tullaan, sitä huolellisemmin tarkistan, että kannan kännykkää mukanani, sitä enemmän keskustelemme iltaisin siitä, mikä meitä jännittää eniten, sitä huolellisemmin taittelen joka ilta pyyhkeen lakanan alle ja mietin: jokohan ensi yönä/huomenna/tänään illalla lähdetään.

Silti parasta hupia ikinä minulle on antanut äidiltäni tullut puhelu, johon mieheni vastasi, kun olin itse suihkussa. Käskystäni hän sanoi: "Me ollaan täällä synnärillä, tietenkin!". Vaikutus oli toivottu ja meni ihan täydestä. Ja minua nauratti puoli tuntia puhelun jälkeenkin. Äidistäkin se oli kuulemma ollut ihan hauska piristys, sillä hän oli kipeänä ja tautikin kuulemma tuntui lähteneen paremmin, kun hän niin säikähti.

Nyt kyllä toivoisin kovasti, että voisin jo pian kertoa jotakin muutakin kuin "Istun tässä kotona/olen kaupungilla/pesen vessanpönttöä hammasharjalla ja mitään tuntemuksia mistään ei todellakaan ole. Mitäs sinne kuuluu?"