Kylläpä lapset viihtyvät ihmeen hiljaa!

Vain harvoin otsikon lauseesta seuraa mitään hyvää.

Mieheni oli kerran lasten kanssa alkuillan. Hän kertoi juoneensa rauhassa pari kuppia espressoa, syöneensä samalla suklaata ja lukeneensa lehteä. Lapset olivat leikkineet hiljaa ja tyytyväisinä. Mietin omia päiviäni lasten kanssa: miten minä en pysty samaan? Melko pian sain kuitenkin kuulla, että sinä aikana lapset olivat piirtäneet tummaan sohvaamme jättikokoisen auton taululiiduilla.

Itse täytin eräänä päivänä tyytyväisenä tiskikonetta: onpa mukavaa, kun lapset viihtyvät leikeissään ja saan kerrankin tehdä tämän rauhassa! Pian aloin kuitenkin kuunnella, että on aivan liian hiljaista, sillä minkäänlaisia ääniä ei kuulunut. Lapsia ei ollut missään. Löysin heidät etupihalta: 1-vuotias istui keskellä pihaa ja söi kiviä, ja 3-vuotias ajoi vimmaisasti potkupyörällä ympyrää.

Itse viihdyin lapsena serkkujeni kanssa isotädin ullakolla hyvän tovin, leikit olivat mainiot. Olimme löytäneet isotädin loimilangat, tunkeneet ne kirnuun ja kirnunneet ihan kunnon voiksi. Muistelisin, ettei niistä parhaalla tahdollakaaan enää mitään voinut kutoa.

On kuitenkin niitä ihaniakin yllätyksiä: 3-vuotias on ollut hiljaa, sillä hän on keskittyneesti koonnut äidille herkkuaamupalaa leikkiruoista, ja 1-vuotias on kiivennyt itse isoveljänsä sänkyyn lukemaan kirjaa.

Toimii, ei toimi, toimii..

On asioita, jotka toimivat lapsiperheessä ja asioita, jotka eivät toimi. Minäpä kerron muutaman.

EIVÄT TOIMI: Vauvanvaatteet, jotka näyttävät tosi suloisilta ja hienoilta. Farkut, hörhelömekot, hupparit..

TOIMII: Tunika (tyttö)vauvalla. Tosi kätevää pyyhkiä vauvan vuotava nenä, jos paperia ei ole lähistöllä!

EIVÄT TOIMI: Vaaleat värit.

TOIMII: Tabort.

EI TOIMI: Lapsi nukkuu nyt varmaan sen aikaa, että ehdin käydä suihkussa rauhassa. TAI Nyt se ei varmaan enää kauaa nuku, joten odottelen tässä vain. Lapsi tekee juuri päinvastoin. Jos taas ajattelet, että hän herää varmaan kohta, mutta luotat päinvastaisuuteen ja menet silti suihkuun, hän herää.

TOIMII: Hiuspuuteri.

EI TOIMI: Lapsi on varmaan tosi iloinen, kun pääsee isovanhempien luota takaisin kotiin meidän luokse! Yksi sana: Mummolakiukku*.

TOIMII: Keep calm and carry on.

EI TOIMI: Suoristusrauta.

TOIMII: Pipo tai ponnari.

* Mummolakiukuksi kutsun lapsen olotilaa hieman pidemmän kyläilyreissun jälkeen. Aika moni asia harmittaa ja kiukuttaa. Kotona ei saakaan välipalaksi jäätelöä, äiti kieltää kaiken kivan ja huomio täytyy taas jakaa pikkusisaruksen kanssa! Mummolakiukku menee ohi vuorokauden kuluessa.

AAMU 2008 vs. AAMU 2013

2008

7.20 Kännykän herätyskello soi. Painan torkun.

Ihanaa, vielä vaikka kuinka paljon aikaa nukkua!

7.26 Painan uuden torkun.
7.32 Painan uuden torkun.
7.38 Nousen ylös ja menen suihkuun.

Kylläpä väsyttää, pitäisi mennä ajoissa nukkumaan.

7.50 Puen vaatteet, kampaan hiukset ja meikkaan.

Eihän tarhapöllön näköisenä voi mihinkään mennä, ulkonäkö ennen kaikkea! Hups, tuli vähän kiire! En ehdi keittää kahvia enkä syödä aamupalaa. No, voin ostaa kampukselta kahvin ja leivän tauolla.

8.05 Puen ulkovaatteet, otan laukun, tarkistan että avaimet ovat mukana ja painun ulos. Kävelen nopeasti lyhyen matkan Seminaarinmäelle.

Taas oon melkein myöhässä! Nöyrin kiitos akateemiselle vartille!

8.16 Olen luentosalissa kavereiden vieressä.


2013

6.20 Esikoinen herää, juoksee ympäri taloa ja kiljuu (hän on paloauto). Vauva herää ääniin ja alkaa kiipeillä sängyssä ja repiä minua hiuksista.

Väsyttää, kun kumpikin heräili yöllä. Pakko nousta.

6.30 Esikoinen on yön jäljiltä täynnä energiaa (miten, kun minä en koskaan ole?) ja heittelee keittiön laatikosta kumilenkkejä. Kuopus vetää vaatekomeron hyllyiltä vaatteita lattialle. Vaihdan kuopuksen vaipan.

Vielä 20 minuuttia Pikku Kakkosen alkuun..

6.35 Kuopus tulee syömään kumilenkit pois lattialta. Kun kaivan niitä hänen suustaan, esikoinen on löytänyt lyijykynän ja leikkii sen olevan imuri. Hän "imuroi" (lue: piirtää) kaikille pinnoille. Suutun imuroinnista ja alan etsiä asunnosta pyyhekumia.

6.40 Pyyhekumi löytyy ja esikoinen joutuu siivoamaan imuroinnin jäljet. Kuopus on innolla mukana ja yrittää saada pyyhekumin itselleen. Esikoinen tönii häntä pois tieltä. Kuopus alkaa itkeä.

6.50 "HEI, NYT ALKAA PIKKU KAKKONEN, HALUAISITKO TULLA KATSOMAAN?!"

Aaaah, hetken rauha!

7.00 Kuopus heiluu television edessä, esikoinen kiljuu, että vauva on otettava siitä pois. Otan vauvan pois kolme kertaa, hän palaa aina takaisin. Lopulta nappaan hänet kainaloon ja menen keittämään puuroa.

7.10 Pöytä on katettu, pyydän lapset syömään. Esikoinen saa raivarit, koska olen sekoittanut voisilmän väärin puuron joukkoon. Kuopus saa raivarit, sillä hän on nähnyt maissinaksuja kaapissa eikä haluakaan syödä puuroa.

7.13 Tilanne rauhoitettu. Esikoinen syö tyytyväisenä puuroa, kuopus syö puuroon dipattuja maissinaksuja. Haen nopeasti kupin kahvia ja leivän. Syön niitä samalla, kun ruokin kuopusta.

7.15 Kuopus kiipeää syöttötuolista pöydälle. Esikoinen suuttuu, kun puuroa tippui pöydälle. Se on pyyhittävä HETI!

7.20 Puurot syöty, lapset tyytyväisiä. Esikoinen menee vielä katsomaan Pikku Kakkosta, kuopus menee leikkimään. Laitan kahvin mikroon ja syön leivän loppuun.

Ihanaa, oma aamupalahetki!

7.40 Alan siivota aamupalatarpeita pois pöydästä ja siistiä keittiötä. Kuopus kuulee, kun tiskikone avataan ja saapuu viivana paikalle nuolemaan likaisia aterimia. Yritän houkutella hänet muihin puuhiin, pysyy poissa 1,5 sekuntia.

7.50 Alan tehdä esikoiselle kerhoeväitä. Kuopus ei halua enää olla yksin, vaan tarraa jalkaan. Teen kerhoeväät yhdellä kädellä.

8.00 Esikoinen sammuttaa telkkarin, hän ei halua katsoa enää yhtään Pikku Kakkosta.

No olisit nyt voinut vielä hetken katsoa..

8.05 Haen esikoisen päivävaatteet ja käsken pukea. Vien kuopuksen vaatteiden vaihdolle. Kuopus ei halua, että häneltä riisutaan vaatteita tai että hänelle puetaan vaatteita. Hän huutaa, kääntyilee, rimpuilee ja kirkuu.

8.10 Käyn vessassa. Kuopus tulee perässä, konttaa nuolemaan lattiakaivoa ja kastelee samalla itsensä suihkun lattialla. Aloitan vaatteiden vaihdon uudelleen. Kuopus ei halua, että häneltä riisutaan vaatteita tai että hänelle puetaan vaatteita. Hän huutaa, kääntyilee, rimpuilee ja kirkuu.

8.15 Esikoinen on tällä välin levittänyt päivävaatteensa ympäri kotia, tunkenut sukat patterin väliin ja purkanut kerhorepun. Hän kertoo, ettei halua tänään ottaa eväitä. Komennan pukemaan vaatteet. Esikoinen riisuu sukat ja lähtee leikkimään autoilla. Komennan vaihtamaan myös housut ja paidan. Hän riisuu housut ja lähtee hyppimään sänkyyn.

8.20 Uhkailun ja kiristyksen avulla olen saanut esikoisen pukemaan päivävaatteet ylleen.

Ai niin, omat vaatteet!

8.21 Yritän etsiä puhtaita vaatteita; miksi en pessyt eilen pyykkiä? Laitan vähiten likaisen paidan ja housut.

8.25 Pakkaan oman laukun valmiiksi ja täytän kerhorepun uudelleen.

8.30 Laitan lasten ulkovaatteet valmiiksi ja laitan jo itselleni takin. Huudan esikoisen pukemaan.

8.35 Esikoinen istuu ulkohousujen edessä lattialla ja pohtii: "Minkä takia täytyy laittaa housut? Minkä takia ei voi mennä ilman housuja? Minkä takia tulee kylmä? Minä haluan että minulle tulee kylmä! Mitä tarkoittaa pluntta?"

8.40 Uhkailun ja kiristyksen avulla olen saanut esikoisen pukemaan ulkovaatteet ylleen. Puen kuopuksen.

8.42 Bussi menee.

Valmiita ollaan!

8.41 Ai niin, unohdin antaa kuopukselle maitoa! Äkkiä pikaimetys! Kuopus ei voi keskittyä, koska esikoinen pelleilee vieressä. Menen makuuhuoneeseen syöttämään.

8.46 Esikoinen on turhautunut, kun ei lähdetykään ja riisunut puolet ulkovaatteista (miksi se ei kuitenkaan silloin onnistu, kun pitäisi?). Kuopus kakkaa.

8.56 Bussi menee.

9.00 Kuopus on kuivissa ja huutaa täysillä, koska hänet on taas riisuttu ja puettu. Esikoinen haahuilee leikkimässä autoilla.

9.02 Jätän kuopuksen lattialle huutamaan kiukkuaan, nappaan esikoisen syliin ja puen hänelle loput ulkovaatteet.

9.04 Vilkaisen peiliin. Unohdin käydä suihkussa, hemmetti! (tai siis miten olisin edes voinut käydä?). Äkkiä jostain pipo! Meikkaamisesta on kai turha edes puhua.

9.05 Patistan esikoista eteiseen laittamaan kenkiä, istutan kuopuksen vaunuihin ja avaan jo oven. Mennään ulos, ovi lukkoon. Muistan vasta nyt tarkistaa avaimet. Onneksi on!

Missä on esikoisen kerhoreppu?

9.06 Bussi menee. Haen kerhorepun sisältä. Kävellään kauempana olevalla bussipysäkille, koska läheltä ei enää mene hyvään aikaan busseja.

9.20 Ollaan kerhossa, hienosti myöhässä.

Kuka keksisi lapsiperhevartin?

Ei hätää, kyllä kuule minunkin lapseni!

Ollessani vielä lapseton opiskelijanplanttu kaupoissa ja ravintoloissa kiljuvat lapset ärsyttivät minua: Miten ne käyttäytyivät niin huonosti, eivätkä vanhemmat saaneet niitä kuriin?

Nykyään kahden pienen lapsen äitinä joudun joskus käymään lapset mukanani myös kaupassa. Raivoavan lapsen nähdessäni tai kuullessani ajattelen: "Hei raivoavan lapsen äiti, mä ymmärrän sua. Tänään oli sun vuoro, huomenna ehkä mun. Älä välitä, näin käy muillekin!"

Tuntuu, että silloin kun oma lapsi raivoaa ja on tottelematon, kaikkien muiden lapset käyttäytyvät kuin enkelit. (Ja silloin, kun jonkun toisen lapsi huutaa ja raivoaa, ei suostu pukeutumaan ja juoksee karkuun, oma lapsi tuijottaa hiljaa ja katsoo minua sen näköisenä, kuin ei itse olisi koskaan tehnyt mitään vastaavaa.) Näissä tilanteissa tulee helposti olo, että on ainoa äiti, jonka lapsi kierii lattialla kun pitäisi pukea, heittelee leluja kun ne eivät tottele ja heittää pikkusisarusta pallolla päähän. Muutkin äidit tyytyvät ehkä vain hymyilemään ymmärtävästi (raivoavan lapsen äidin mielestä katseet näyttävät sääliviltä ja/tai paheksuvilta) ja kiittelemään mielessään, että oma lapsi viitsii nyt tämän hetken olla nätisti: monta huutavaa minityyppiä tästä vielä puuttuisikin. Ehkä lastenkin mielestä äänten määrä maailmassa on vakio: jos kaveri hoitaa jo tarvittavat desibelit, voi itse olla hiljaa.

Minä uskon, että aika monella äidillä on kokemusta hankalista tilanteista, vaikka aina ei ihan siltä näyttäisikään. Oma lapseni on melko rauhallinen perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsikokoontumisissa, leikkii leikkejään keskittyneesti. Kunnon suuttuminen ei kuitenkaan katso aikaa tai paikkaa. Lelut voivat lentää kotona tai kylässä. Maahan voi heittäytyä huutamaan bussissa tai keskellä suojatietä. Lapseni on myös karannut ostoskeskuksessa ja muutamassa sekunnissa matkustanut hissillä katolla olevalle parkkipaikalle, josta vartija on hänet palauttanut. Kerhokaverin äiti saa vähän eri kuvan kuin kauppakeskuksen asiakas. Ja niinhän se onkin, lapsissakin on monia piirteitä, heillä on erilaisia päiviä ja erilaisia vireystasoja. Se mitä tänään näet voi olla jotain ihan muuta kuin mitä huomenna tapahtuu.

On terveellistä nähdä, että myös muiden lapset sotkevat, suuttuvat, heittäytyvät lattialle raivoamaan, juoksevat karkuun kun pitäisi pukeutua ja uhmaavat kieltoja. Olemme sairastelleet talven ja alkukevään aikana melko paljon ja olleet siis myös paljon kotosalla keskenämme. Niinä arkipäivien pitkinä tunteina, kun astianpesukoneen täyttämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset ("Äiti, minä laitoin ne kaikki tavarat vessanpönttöön uimaan!") ja minuutinkin hengähdystauko tuntuu olevan liikaa pyydetty, alkavat omat lapset tuntua kumman rasittavilta: hyvänen aika, onko tuollainen riehuminen enää edes normaalia? Miksi pukemisesta pitää tapella joka kerta? Miksi on kiljuttava noin kamalan kovaa? Edellä mainittujen päivien ja viikkojen jälkeen käynti perhekerhossa on avartava kokemus: kaikkihan ne ovat lähes samanlaisia, ei tässä hätää ole!

Pääsiäisen puuhanurkka

Pääsiäinen on loistava juhla! Kaksi vajaata työviikkoa, ihan mukava määrä vapaapäiviä putkeen vielä ennen kesälomia, hyvää ruokaa ja paljon suklaata, mutta ei kuitenkaan joulun kaltaisia ruokaövereitä tai stressiä. Lisäksi pääsiäinen tarjoaa hienot askartelu- ja puuhailumahdollisuudet lasten kanssa!

Jaan nyt pääsiäisaskarteluvinkkejä ja kerron, miten me olemme nämä toteuttaneet.

VIRPOMISOKSAT JA VIRPOMINEN

Tänään on vietetty palmusunnuntaita ja lapsiperheessä se tarkoittaa aika usein virpomispäivää. Näin myös meillä. Jostain syystä pajunkissojen haku meni myöhäiseksi (en ymmärrä miten, kun ei meillä yleensä mikään asia jää viime tippaan..). Tänä aamuna mies ja poika kävivät ne jostain katkomassa, ja minä stressissä askartelin muutaman sillä aikaa kun esikoinen repi höyheniä paketeista (vaikka sanoin, että ne ovat joka pussissa ihan samanvärisiä..), ja sisko tyytyväisenä pöydän alla söi lattialle leijailevat armopalat. Mukavaa yhteistä askartelua siis.

Pääsiäisnoidaksi pukeutuminen on lapsen mielestä erittäin jännittävää. Olemme olleet melkein kaksi viikkoa kipeinä sisätiloissa, enkä ole päässyt hankkimaan mitään erityistä. Kaapista löytyi poikani kokoiset, joskin tyttöni kasvua odottelevat, keväänvihreät legginssit ja kukallinen pitkä mekko sekä viittana toimiva poncho. Kävimme virpomassa seinänaapurilla, joka ilahtui kyllä, mutta ihmetteli kenen kanssa olen virpomassa, koska vanhin lapsenihan on poika. Muuten virpominen meni oikein hyvin. Lapsi oli suloinen ja osasi lorun tosi hienosti. Hän muisti lähinnä kohdan "palkka mulle" ja minä sitten täydentelin väliin jotain tuoreista ja terveistä.

PÄÄSIÄISRUOHO

Pakko se on tänäkin vuonna istuttaa, että lapseni saa laittaa tiput ruohikkoon tepastelemaan. Joka vuosi vähän myöhästyn hommasta, suurin piirtein vapuksi saadaan kivat nurmikot. Lisäksi onnistun mokaamaan ruohon istutuksen joka kerta. Ensimmäisellä kerralla se ei kasvanut aluksi ollenkaan, lopulta tiukan tuijotuksen jälkeen se puski 10 harvaa kortta ja ne kuivuivat jo kasvaessaan. Sain vinkin, että ohra kasvaa nopeammin ja viime vuonna ostin sitä. Seurasin pussin ohjeita tarkasti ja taisin tehdä vielä jotain omia pieniä lisäyksiäkin, joiden ajattelin kasvua parantavan. Ruoho homehtui. Innolla odottelen, mitä tänä vuonna käy!

PÄÄSIÄISMUNIEN MAALAAMINEN

Maalatut munat ovat kauniita pääsiäiskoristeita ja lapset tykkäävät vesiväreillä maalata muutenkin, niin tämä on mieluisaa puuhaa. Koskaan ei olla kokeiltu. Tänä vuonna ajattelin, henkisesti olen jo vähän valmistautunut ja tiedän ehkä, miten homma toimii.

Kuulin viime vuonna todella hauskan jutun. Eräs tuttu kertoi isommalle äitiporukalle, miten joku hänen ystävänsä ei ollut ollenkaan tiennyt, että munista pitää sisällys puhaltaa pois ja sen jälkeen vasta maalata. He olivat sitten maalanneet aina täysinäisiä munia. Tuttua nauratti tämä asia ihan kauheasti: miten joku onkin ollut niin tyhmä, vähän on myös tainnut olla koristeilla huono säilyvyys. Tämä oli kyllä päivän vitsi silloin, ja kaikkia muitakin tuntui naurattavan. Olin tuolloin ihan hiljaa (eikä muuten naurattanut), mutta nyt kysyn: missä vaiheessa elämää tämä on kaikille muille opetettu?

Hyvää matkaa! Trevlig resa! Have a pleasant journey!

Joskus kodin arki ja askareet, ruoanlaitot ja samat ympyrät ovat puuduttavia. Kun lasten kanssa on kotona, on mahdollista tehdä vaikka keskellä viikkoa matka toisella paikkakunnalla asuvan ystäväperheen luokse tai viettää viikonloppu koko perheen voimin muualla, poissa arjesta.

Matkat pienten lasten kanssa harvoin sujuvat täysin ongelmitta tai suunnitelmien mukaan. Autolla liikkumista vältän useammastakin syystä (lue esim. kirjoistus aiheesta minä ja autoilu). Lisäksi käytännön kokeet todistavat, että tuntia pidempää matkaa ei tällä kokoonpanolla kannata vapaaehtoisesti lähteä autolla taittamaan.

Kotikaupunkini parhaimpiin puoliin kuuluu junarata, jota pitkin pääsee usein ja nopeasti pois täältä. Lasten kanssa junalla on melko kätevä matkustaa: lapset voivat syödä junassa, käydä vessassa, leikkiä ja jopa nukkua. Kerran tosin matkustin vauvan kanssa kolme tuntia pikajunalla. Sitä en tee enää koskaan, menen autollakin mieluummin.

Lyhyillä matkoilla kohtaa kuitenkin ongelman: missä mittakaavassa täällä voi tehdä asioita ja ehtiä silti pois kyydistä silloin kun pitäisi? Varsinkin talvella haalarien riisuminen ja pukeminen kahdelle pienelle lapselle vie aikaa ja mahdollinen villikortti nimeltä "uhmakohtaus" on otettava huomioon. Pukeminen on siis aloitettava hyvissä ajoin. Pukemista ei kuitenkaan saa aloittaa liian aikaisin, koska silloin tuloksena voi olla kaksi raivoissaan ja kuumissaan huutavaa lasta ja villikorttien lisääntyminen. Alle tunnin matkalla olen joskus tehnyt niin, että olemme olleet lähes täysissä pukeissa perhehytissä syömässä ja lukemassa. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä liian usein eikä kovin pitkillä matkoilla, sillä leikki-ikäisen palo yläkeran leikkivaunuun on todennäköisesti suuri, eikä mikään määrä rusina-askeja sitä taltuta.

Toinen ongelma on vauvan ja leikki-ikäisen yhdistelmä junassa. Vauvaa ei oikein voi laskea mihinkään, mutta esikoinen pitäisi pukea, portaat pitäisi päästä jalat edellä alas ja vessakäynninkin olisi onnistuttava. Ymmärrettävää mutta hankalaa on, että leikkivaunu on yläkerrassa ja rattaat on jätettävä alakertaan. Onneksi leikkivaunusta paikan valinneet kanssamatkustajat ovat yleensä oikein avuliaita ja mukavia. Viimeksi kanniskelin rauhassa vauvaa, kun eräs äiti puki täyspalvelusta nauttivalle esikoiselleni ulkovaatteet päälle "Minulla on itselläni kuitenkin vain yksi lapsi", äiti tuumasi.

Intercityn inva-wc on erittäin tilava ja kätevä. Kaikki tapahtuu napin painalluksella, ja sepäs leikki-ikäistä riemastuttaa. Oven käytävään saa ihan itse avattua, vaikka silloin kun äiti on pöntöllä! Neuvoista huolimatta oven sulkeminen ei kuitenkaan käy leikki-ikäiseltä (ikävä kyllä!) yhtä kätevästi. Mielenkiintoinen nappi on myös "hätäkutsu", jonka painaminen saa hauskan piippaavan äänen aikaan. Viime reissulla vauva teki viikon tavarat kerralla vaippaan ja niitä (sekä kaikkia vaatteita..) vaihtaessani esikoinen soitteli hätäkutsua minkä ehti. Tasaisin väliajoin ystävällinen ääni huusi: "onko siellä vessassa jokin hätä" ja vastaukseni oli aina sama "ei, vain 3-vuotias!".

Olen myös esikoisen vaippa-aikana ollut jo kävelevän lapsen kanssa samoissa asioissa junan vessassa, kun juna on tehnyt äkkijarrutuksen. Olen tarttunut esikoiseen, ettei tämä olisi lentänyt pitkin wc:n seiniä, vaippa on lentänyt kädestäni ja samoin sen sisältö - eri suuntaan kuin vaippa. Siivotessani vessan lattiaa mietin ainoastaan: onneksi se ei tippunut meidän kummankaan päähän.

On aina suuri helpotus, kun junasta on päästy oikeassa paikassa pois ja kyläpaikka häämöttää. Joskus tosin mietin, onko meistä enemmän vaivaa kuin iloa, kun esikoinen tylsistyy kaverini luona ja käy nakkelemassa kämppiksen lasiesineitä lattialle ja vauva syö kukkia. Toisessa lapsiperheessä taas rytmien erilaisuus saattaa aiheuttaa jännitystä: esikoinen saa viiden minuutin aikana kolmet itkupotkuraivarit ja kuopus intoutuu heittelemään legoja juuri silloin, kun perheen lapset koettavat nukahtaa päiväunille. Näihin tilanteisiin minulla tosin on ehkä patentin vaativa ratkaisu, jonka esittelen piakkoin täällä blogissa.

Reissuun ei myöskään voi ottaa koskaan kaikkea sitä arsenaalia, joka kotoa löytyisi tiukan paikan tullen. Varavaatteita esimerkiksi tuntuu harvoin olevan tarpeeksi. Sellaisia olisimme tarvinneet vaikkapa viime vuoden loppupuolella, kun olimme ystäväni luona. Oli kunnon sateinen kurakeli ja esikoinen innostui kaivautumaan kyynärpäitä myöten kuraiseen hiekkaan. Hän viihtyi niin hyvin ja nautti ulkoilusta, etten hennonnut kieltää. Vaihtovaatteita ei ollut mukana. Menimme puistosta kahvilaan, ja matkalla kura oli ehtinyt mukavasti kuivua. Kahvilassa se alkoi jo varista pois haalarista. Hiekkaiset jalanjäljet pienen kahvilan poikki johtivat meidän pöytäämme, jossa istui hiekkainen poika. Näky oli niin koominen, että muitakin asiakkaita nauratti. Poika jätti jälkeensä myös peppunsa kokoisen läntin hiekkaa penkille sekä kahvilasta pois johtavat jalanjäljet. Kahvilan henkilökuntaa ei naurattanut. Me lähdimme melko nopeasti, ja mietin vain: onneksi emme asu täällä.

Yökyläreissuihin liittyy oma jännityksensä: olen tottunut siihen, että iltahommia ja nukutusta hoitamassa on kaksi ihmistä; yksi kummallekin lapselle ja kaikki sujuu hienosti. Kun olen lasten kanssa yksin yökylässä, on nukutuksesta selvittävä myös luonnollisesti yksin. Sen olenkin ehtinyt tehdä jo useamman kerran väärin. Pahin virhe on syöttää vauva ensin: silloin ei nuku kukaan ainakaan tuntiin. Esikoinen ei nukahda, jos syötän kuopusta. Kuopus ei nukahda, jos esikoinen ei nuku. He villitsevät toisiaan ylitseni, kuopus nauraa räkättää veljeään, kiipeää ylitseni repimään tämän hiuksia ja kasvoja ja antamaan muita hellyydenosoituksia, esikoinen haluaa välttämättä keskustella aivan kaikesta mielen päällä olevasta juuri nyt ja jaksaa toistaa saman kysymyksen 27 kertaa.

Matkaaminen pois kotiympyröistä tuntuu usein aikamoiselta säätämiseltä. Silti lopputulos on aina plussan puolella. Ehkä väsyttää vähän enemmän, ehkä on jollain tasolla ollut raskaampaa. Silti henkistä pääomaa on niin paljon enemmän, että sillä jaksaa taas viikon tavallista arkea täällä kotona! On ihanaa nähdä ystävää ja juoda yhdessä kahvia, vaikka jaloissa olisikin pari lasta. On rentouttavaa olla päivä toisen perheen luona ja antaa lasten leikkiä yhdessä, vaikka meno olisi villiäkin. On ihana päästä isovanhemmille yökylään ja nauttia siitä, että käsipari on aina valmiina ottamaan jomman kumman lapsosen, tai molemmat.

Muumeilta elämää oppia voi?

Muumit tulevat taas, joka arkiaamu Pikku Kakkosen jälkeen.

Mieheni kanssa olemme katsoneet suut auki Muumilaakson touhuja: Muumitalon työnjako on ihmeellinen, tarkoittiko edistyksellinen Tove Jansson sen todella noin? Muumimamma seisoo päivät keittiössä hellan ääressä, hoitaa puutarhaa, kestitsee vieraita ja huolehtii naapurinkin lapsista. Ruokapöydästä noustessaan perhe ei muista kiittää ruoasta tai muutenkaan anna Muumimamalle juuri tunnustusta. Muumipappa viettää päivänsä loikoillen riippumatossa ja kirjoittaen muistelmiaan (mikä kirjailija sellainen on, joka vuodesta toiseen vain heittelee paperitolloja roskakoriin?). Hän huutaa Muumimamman apuun, jos vaikkapa riippumatto keikkuu liikaa.

Ainoa, joka Muumimammaa joskus auttaa, on tietenkin Niiskuneiti. Muumilaakson miehistä ei tunnu olevan kummoiseen toimintaan. Muumipeikko pitää pannukakkuvuoria selviöinä ja haahuilee pitkin maita ja mantuja "seikkailemassa". Niisku keksii päivät pitkät susiksi osoittautuvia turhakkeita ja sysää siskonsa Muumimamman hoiviin, ja Hemuli juoksee helmat hulmuten kukkien ja perhosten perässä kaiket päivät. Nipsu on laiska, ahne ja vähän tyhmä eikä tee muuta kuin syö. Nuuskamuikkunen varmaan osaisi ja pystyisi tekemään vaikka mitä, mutta hän on vähän sitä tyyppiä, joka lähtee kioskille maitoa ostamaan ja onkin puoli vuotta poissa. Ei kerro missä ja mitä teki, mutta pakko oli lähteä.

Muistan yhden jakson (siis YHDEN, niistä kaikista miljoonasta..), jossa Muumimamma kyllästyy elämäänsä ja kaipaa seikkailua. Hän lähtee johonkin, ja koko Muumilaakso sekoaa. Mamma huomaa, ettei seikkailemassakaan ole kivaa, kun ei kukaan tarvitse. Hän palaa onnellisena hellan ääreen ja taas on pöytä täynnä pannukakkuja. Vähän raivostuttavaa. Papat ja peikot unelmoivat joka toisessa jaksossa hurjista seikkailuista ja hakeutuvat ties mihin ongelmiin sen varjolla (mutta Mamman eväät on tietenkin oltava mukana, että jaksaa "seikkailla").

Toisaalta Muumimamma nauttii siitä, että saa kattaa pöydän koreaksi perheelleen (ja kaikille muillekin), hoivata ja huoltaa ja ottaa jokaisen eksyneen helmoihinsa. Hän on perheen aivot Muumipapan sählätessä ja jäätyessä. Hän on lempeä, rauhallinen ja neuvokas. Hän nauttii siitä, että on perheelleen korvaamaton. Ovatko asiat siis hullummin?

Miksi yleensäkään pahoitamme mielemme kenenkään toisen puolesta, jos hän ei itse ole pahoillaan samasta syystä?

P.S. Piti kirjoittaa tähän siitäkin, millaisen sukupuolten ihmeellisen kahtiajaon Muumit tarjoaa, mutta jätän väliin. Olen katsonut lapsuuteni Muumeja, ihaillut Muumimammaa ja halunnut olla jokaisessa muumileikissä loputtoman lempeä ja ahkera Mamma. Silti meillä ei miesväki selviä riippumatossa loikoilemalla (eikä sellaista edes ole!) ja ensimmäiset pannukakut tein 28-vuotiaana.