Muumit tulevat taas, joka arkiaamu Pikku Kakkosen jälkeen.
Mieheni kanssa olemme katsoneet suut auki Muumilaakson touhuja: Muumitalon työnjako on ihmeellinen, tarkoittiko edistyksellinen Tove Jansson sen todella noin? Muumimamma seisoo päivät keittiössä hellan ääressä, hoitaa puutarhaa, kestitsee vieraita ja huolehtii naapurinkin lapsista. Ruokapöydästä noustessaan perhe ei muista kiittää ruoasta tai muutenkaan anna Muumimamalle juuri tunnustusta. Muumipappa viettää päivänsä loikoillen riippumatossa ja kirjoittaen muistelmiaan (mikä kirjailija sellainen on, joka vuodesta toiseen vain heittelee paperitolloja roskakoriin?). Hän huutaa Muumimamman apuun, jos vaikkapa riippumatto keikkuu liikaa.
Ainoa, joka Muumimammaa joskus auttaa, on tietenkin Niiskuneiti. Muumilaakson miehistä ei tunnu olevan kummoiseen toimintaan. Muumipeikko pitää pannukakkuvuoria selviöinä ja haahuilee pitkin maita ja mantuja "seikkailemassa". Niisku keksii päivät pitkät susiksi osoittautuvia turhakkeita ja sysää siskonsa Muumimamman hoiviin, ja Hemuli juoksee helmat hulmuten kukkien ja perhosten perässä kaiket päivät. Nipsu on laiska, ahne ja vähän tyhmä eikä tee muuta kuin syö. Nuuskamuikkunen varmaan osaisi ja pystyisi tekemään vaikka mitä, mutta hän on vähän sitä tyyppiä, joka lähtee kioskille maitoa ostamaan ja onkin puoli vuotta poissa. Ei kerro missä ja mitä teki, mutta pakko oli lähteä.
Muistan yhden jakson (siis YHDEN, niistä kaikista miljoonasta..), jossa Muumimamma kyllästyy elämäänsä ja kaipaa seikkailua. Hän lähtee johonkin, ja koko Muumilaakso sekoaa. Mamma huomaa, ettei seikkailemassakaan ole kivaa, kun ei kukaan tarvitse. Hän palaa onnellisena hellan ääreen ja taas on pöytä täynnä pannukakkuja. Vähän raivostuttavaa. Papat ja peikot unelmoivat joka toisessa jaksossa hurjista seikkailuista ja hakeutuvat ties mihin ongelmiin sen varjolla (mutta Mamman eväät on tietenkin oltava mukana, että jaksaa "seikkailla").
Toisaalta Muumimamma nauttii siitä, että saa kattaa pöydän koreaksi perheelleen (ja kaikille muillekin), hoivata ja huoltaa ja ottaa jokaisen eksyneen helmoihinsa. Hän on perheen aivot Muumipapan sählätessä ja jäätyessä. Hän on lempeä, rauhallinen ja neuvokas. Hän nauttii siitä, että on perheelleen korvaamaton. Ovatko asiat siis hullummin?
Miksi yleensäkään pahoitamme mielemme kenenkään toisen puolesta, jos hän ei itse ole pahoillaan samasta syystä?
P.S. Piti kirjoittaa tähän siitäkin, millaisen sukupuolten ihmeellisen kahtiajaon Muumit tarjoaa, mutta jätän väliin. Olen katsonut lapsuuteni Muumeja, ihaillut Muumimammaa ja halunnut olla jokaisessa muumileikissä loputtoman lempeä ja ahkera Mamma. Silti meillä ei miesväki selviä riippumatossa loikoilemalla (eikä sellaista edes ole!) ja ensimmäiset pannukakut tein 28-vuotiaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti