Vihasin nuorena pyörällä ajamista niin paljon, että kävelin mieluummin useiden kilometrien matkoja, kuin lähdin vempottamaan pyörällä. Vähitellen pyörällä ajaminen muuttui ihan siedettäväksi. Tällä hetkellä vihaan autolla ajamista ja vältän sen aina, kun mahdollista. Vuosia sitten kerroin työkaverilleni, etten mielelläni aja kaupungissa, mutta maantiellä ajaminen on ihan mukavaa. "Niin, sehän se helppoa on ku ei tarvi mennä ku suoraan", työkaveri naurahti. Kertonee jotain minusta autokuskina? Olen onnellinen kodin vieressä olevasta bussipysäkistä ja asuinalueesta, jossa paikallisliikenne toimii suhteellisen hyvin. Toisinaan tulee kuitenkin tilanteita, jolloin on pakko ottaa auto käyttöön. Ne tilanteet menevät harvemmin kuin Strömsössä.
Bensa on loppu aina, kun minä istahdan auton rattiin. Ajokilometrejä on yleensä niin vähän jäljellä, etten voi ulkoistaa tankkaamista seuraavalle auton käyttäjälle.
Kerran olimme matkalla aamupäiväkylään ystävän perheen luokse. Olimme jo valmiiksi myöhässä, joten valitsin oman auton bussin sijaan. En muistanut, kummalla puolella autoa tankki on, joten kiersin tankkauspisteiden välistä kahdeksikkoa kolmisen kertaa. Reippaana lähdin ulos tankkaamaan, mutta mittarit olivat lukossa, eikä maksupaikkaa näkynyt. Tämä onkin siis varmaan jokin vanha kunnon palveluasema! Täytynee mennä tuohon huoltoaseman baariin pyytämään mittarit auki. Vilkaisen ikkunasta sisään ja näen, kuinka kaikki kylän vanhimmat ovat kokoontuneet jonottamaan sämpylää/ristikkolehteä/kahvikupillista. Voiko lapsia jättää autoon niin pitkäksi aikaa kahdestaan, että menen tuon jonon jatkoksi seisomaan? Ei voi, päätän tankata lähtiessä. Kun saavumme kylään, muut vieraat ovatkin jo lähdössä. Perheen isä tulee onneksi kotiin ennen meidän poistumistamme ja valaisee tätä tankkausasiaa: "Se on ihan itsepalveluasema, ne maksupäätteet ovat päädyissä.."
Toisen kerran lähden lasten kanssa tekemään loppuviikon isohkoja ruokaostoksia ja koen sen bussilla melko mahdottomaksi. Autoon siis! Bensa on taas lopussa, mutta sehän ei haittaa. Tankkaus on minulle jo tuttu juttu, hienosti sujuu! Kauppamatka ei ollutkaan tuttu juttu. Tämä helpohko noin neljän kilometrin matka muuttuu seikkailuksi, kun eksyn. Ajelen bensavalon kotoisassa välkkeessä jossain aivan muualla kuin missä pitäisi. Eihän tässä näitä taloja viimeksi ollut? Päättyykö tämä tie? Miksi vieressä menee moottoritie? Viimein selvitän tieni tankkauspisteelle ja lähden ylpeänä hommiin. Maksupaikalla huomaan, ettei ole korttia, koska heitin sen kolme päivää sitten hampurilaispaikan roskikseen.
Viimeisin muistoni autolla ajamisesta on aamu, jolloin vein esikoisen kerhoon ja heti sen jälkeen minun piti olla kuopuksen kanssa hammaslääkärissä keskustassa (teki mieli peruuttaa, eihän tuolla edes ole hampaita, ja autoakin on pakko käyttää!). Suunnittelin reitin niin, että joudun kääntymään pääasiassa vain oikealle. Selvisin.
Kotiintulo olikin eri asia. Autopaikkamme on aika ahdas ja vältän ajamista siihen ihan naapurin uutta kaksiovista Mersua ajatellen. Vieraspaikkakin on ahdas, vältän ajamista siihen omaa autoamme ajatellen. Ajan yleensä suoraan ovemme eteen. Lunta oli satanut koko yön ja tiekarhu auratessaan heittänyt lumet pihatien sisäänkäynnin eteen. Kiersin korttelin kolme kertaa ihmettä toivoen: voisiko lumivuorossa ollut naapuri tällä aikaa lapioida esteen pois? Turha toivo. Yritin myös sekä autokatospaikkaa että vieraspaikkaa. Kymmenen minuutin vekslaamisen jälkeen alkoi tuntua nololta, ja vauvan herääminen aiheutti kovaa meluhaittaa; toista kymmentä minuuttia en voisi enää tässä säätää. Lopulta kurvasin kotimme viereisen päiväkodin asiakaspaikoille ja soitin heille vauvan itkun säestämänä: "Moi, voinko jättää auton hetkeksi tähän teidän parkkikselle, kun mä en pääse omaan pihaan ja on vähän tilanteita?". Se kävi. Olisi melkein nolottanut, jos ei olisi ollut kyydissä huutavia lapsia.
Nykyään osaan bussivuorot ulkoa, eikä täältä oikeastaan kovin paha matka ole mihinkään kävelläkään. Jos tulee oikein kiire, voi juosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti