AAMU 2008 vs. AAMU 2013

2008

7.20 Kännykän herätyskello soi. Painan torkun.

Ihanaa, vielä vaikka kuinka paljon aikaa nukkua!

7.26 Painan uuden torkun.
7.32 Painan uuden torkun.
7.38 Nousen ylös ja menen suihkuun.

Kylläpä väsyttää, pitäisi mennä ajoissa nukkumaan.

7.50 Puen vaatteet, kampaan hiukset ja meikkaan.

Eihän tarhapöllön näköisenä voi mihinkään mennä, ulkonäkö ennen kaikkea! Hups, tuli vähän kiire! En ehdi keittää kahvia enkä syödä aamupalaa. No, voin ostaa kampukselta kahvin ja leivän tauolla.

8.05 Puen ulkovaatteet, otan laukun, tarkistan että avaimet ovat mukana ja painun ulos. Kävelen nopeasti lyhyen matkan Seminaarinmäelle.

Taas oon melkein myöhässä! Nöyrin kiitos akateemiselle vartille!

8.16 Olen luentosalissa kavereiden vieressä.


2013

6.20 Esikoinen herää, juoksee ympäri taloa ja kiljuu (hän on paloauto). Vauva herää ääniin ja alkaa kiipeillä sängyssä ja repiä minua hiuksista.

Väsyttää, kun kumpikin heräili yöllä. Pakko nousta.

6.30 Esikoinen on yön jäljiltä täynnä energiaa (miten, kun minä en koskaan ole?) ja heittelee keittiön laatikosta kumilenkkejä. Kuopus vetää vaatekomeron hyllyiltä vaatteita lattialle. Vaihdan kuopuksen vaipan.

Vielä 20 minuuttia Pikku Kakkosen alkuun..

6.35 Kuopus tulee syömään kumilenkit pois lattialta. Kun kaivan niitä hänen suustaan, esikoinen on löytänyt lyijykynän ja leikkii sen olevan imuri. Hän "imuroi" (lue: piirtää) kaikille pinnoille. Suutun imuroinnista ja alan etsiä asunnosta pyyhekumia.

6.40 Pyyhekumi löytyy ja esikoinen joutuu siivoamaan imuroinnin jäljet. Kuopus on innolla mukana ja yrittää saada pyyhekumin itselleen. Esikoinen tönii häntä pois tieltä. Kuopus alkaa itkeä.

6.50 "HEI, NYT ALKAA PIKKU KAKKONEN, HALUAISITKO TULLA KATSOMAAN?!"

Aaaah, hetken rauha!

7.00 Kuopus heiluu television edessä, esikoinen kiljuu, että vauva on otettava siitä pois. Otan vauvan pois kolme kertaa, hän palaa aina takaisin. Lopulta nappaan hänet kainaloon ja menen keittämään puuroa.

7.10 Pöytä on katettu, pyydän lapset syömään. Esikoinen saa raivarit, koska olen sekoittanut voisilmän väärin puuron joukkoon. Kuopus saa raivarit, sillä hän on nähnyt maissinaksuja kaapissa eikä haluakaan syödä puuroa.

7.13 Tilanne rauhoitettu. Esikoinen syö tyytyväisenä puuroa, kuopus syö puuroon dipattuja maissinaksuja. Haen nopeasti kupin kahvia ja leivän. Syön niitä samalla, kun ruokin kuopusta.

7.15 Kuopus kiipeää syöttötuolista pöydälle. Esikoinen suuttuu, kun puuroa tippui pöydälle. Se on pyyhittävä HETI!

7.20 Puurot syöty, lapset tyytyväisiä. Esikoinen menee vielä katsomaan Pikku Kakkosta, kuopus menee leikkimään. Laitan kahvin mikroon ja syön leivän loppuun.

Ihanaa, oma aamupalahetki!

7.40 Alan siivota aamupalatarpeita pois pöydästä ja siistiä keittiötä. Kuopus kuulee, kun tiskikone avataan ja saapuu viivana paikalle nuolemaan likaisia aterimia. Yritän houkutella hänet muihin puuhiin, pysyy poissa 1,5 sekuntia.

7.50 Alan tehdä esikoiselle kerhoeväitä. Kuopus ei halua enää olla yksin, vaan tarraa jalkaan. Teen kerhoeväät yhdellä kädellä.

8.00 Esikoinen sammuttaa telkkarin, hän ei halua katsoa enää yhtään Pikku Kakkosta.

No olisit nyt voinut vielä hetken katsoa..

8.05 Haen esikoisen päivävaatteet ja käsken pukea. Vien kuopuksen vaatteiden vaihdolle. Kuopus ei halua, että häneltä riisutaan vaatteita tai että hänelle puetaan vaatteita. Hän huutaa, kääntyilee, rimpuilee ja kirkuu.

8.10 Käyn vessassa. Kuopus tulee perässä, konttaa nuolemaan lattiakaivoa ja kastelee samalla itsensä suihkun lattialla. Aloitan vaatteiden vaihdon uudelleen. Kuopus ei halua, että häneltä riisutaan vaatteita tai että hänelle puetaan vaatteita. Hän huutaa, kääntyilee, rimpuilee ja kirkuu.

8.15 Esikoinen on tällä välin levittänyt päivävaatteensa ympäri kotia, tunkenut sukat patterin väliin ja purkanut kerhorepun. Hän kertoo, ettei halua tänään ottaa eväitä. Komennan pukemaan vaatteet. Esikoinen riisuu sukat ja lähtee leikkimään autoilla. Komennan vaihtamaan myös housut ja paidan. Hän riisuu housut ja lähtee hyppimään sänkyyn.

8.20 Uhkailun ja kiristyksen avulla olen saanut esikoisen pukemaan päivävaatteet ylleen.

Ai niin, omat vaatteet!

8.21 Yritän etsiä puhtaita vaatteita; miksi en pessyt eilen pyykkiä? Laitan vähiten likaisen paidan ja housut.

8.25 Pakkaan oman laukun valmiiksi ja täytän kerhorepun uudelleen.

8.30 Laitan lasten ulkovaatteet valmiiksi ja laitan jo itselleni takin. Huudan esikoisen pukemaan.

8.35 Esikoinen istuu ulkohousujen edessä lattialla ja pohtii: "Minkä takia täytyy laittaa housut? Minkä takia ei voi mennä ilman housuja? Minkä takia tulee kylmä? Minä haluan että minulle tulee kylmä! Mitä tarkoittaa pluntta?"

8.40 Uhkailun ja kiristyksen avulla olen saanut esikoisen pukemaan ulkovaatteet ylleen. Puen kuopuksen.

8.42 Bussi menee.

Valmiita ollaan!

8.41 Ai niin, unohdin antaa kuopukselle maitoa! Äkkiä pikaimetys! Kuopus ei voi keskittyä, koska esikoinen pelleilee vieressä. Menen makuuhuoneeseen syöttämään.

8.46 Esikoinen on turhautunut, kun ei lähdetykään ja riisunut puolet ulkovaatteista (miksi se ei kuitenkaan silloin onnistu, kun pitäisi?). Kuopus kakkaa.

8.56 Bussi menee.

9.00 Kuopus on kuivissa ja huutaa täysillä, koska hänet on taas riisuttu ja puettu. Esikoinen haahuilee leikkimässä autoilla.

9.02 Jätän kuopuksen lattialle huutamaan kiukkuaan, nappaan esikoisen syliin ja puen hänelle loput ulkovaatteet.

9.04 Vilkaisen peiliin. Unohdin käydä suihkussa, hemmetti! (tai siis miten olisin edes voinut käydä?). Äkkiä jostain pipo! Meikkaamisesta on kai turha edes puhua.

9.05 Patistan esikoista eteiseen laittamaan kenkiä, istutan kuopuksen vaunuihin ja avaan jo oven. Mennään ulos, ovi lukkoon. Muistan vasta nyt tarkistaa avaimet. Onneksi on!

Missä on esikoisen kerhoreppu?

9.06 Bussi menee. Haen kerhorepun sisältä. Kävellään kauempana olevalla bussipysäkille, koska läheltä ei enää mene hyvään aikaan busseja.

9.20 Ollaan kerhossa, hienosti myöhässä.

Kuka keksisi lapsiperhevartin?

Ei hätää, kyllä kuule minunkin lapseni!

Ollessani vielä lapseton opiskelijanplanttu kaupoissa ja ravintoloissa kiljuvat lapset ärsyttivät minua: Miten ne käyttäytyivät niin huonosti, eivätkä vanhemmat saaneet niitä kuriin?

Nykyään kahden pienen lapsen äitinä joudun joskus käymään lapset mukanani myös kaupassa. Raivoavan lapsen nähdessäni tai kuullessani ajattelen: "Hei raivoavan lapsen äiti, mä ymmärrän sua. Tänään oli sun vuoro, huomenna ehkä mun. Älä välitä, näin käy muillekin!"

Tuntuu, että silloin kun oma lapsi raivoaa ja on tottelematon, kaikkien muiden lapset käyttäytyvät kuin enkelit. (Ja silloin, kun jonkun toisen lapsi huutaa ja raivoaa, ei suostu pukeutumaan ja juoksee karkuun, oma lapsi tuijottaa hiljaa ja katsoo minua sen näköisenä, kuin ei itse olisi koskaan tehnyt mitään vastaavaa.) Näissä tilanteissa tulee helposti olo, että on ainoa äiti, jonka lapsi kierii lattialla kun pitäisi pukea, heittelee leluja kun ne eivät tottele ja heittää pikkusisarusta pallolla päähän. Muutkin äidit tyytyvät ehkä vain hymyilemään ymmärtävästi (raivoavan lapsen äidin mielestä katseet näyttävät sääliviltä ja/tai paheksuvilta) ja kiittelemään mielessään, että oma lapsi viitsii nyt tämän hetken olla nätisti: monta huutavaa minityyppiä tästä vielä puuttuisikin. Ehkä lastenkin mielestä äänten määrä maailmassa on vakio: jos kaveri hoitaa jo tarvittavat desibelit, voi itse olla hiljaa.

Minä uskon, että aika monella äidillä on kokemusta hankalista tilanteista, vaikka aina ei ihan siltä näyttäisikään. Oma lapseni on melko rauhallinen perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsikokoontumisissa, leikkii leikkejään keskittyneesti. Kunnon suuttuminen ei kuitenkaan katso aikaa tai paikkaa. Lelut voivat lentää kotona tai kylässä. Maahan voi heittäytyä huutamaan bussissa tai keskellä suojatietä. Lapseni on myös karannut ostoskeskuksessa ja muutamassa sekunnissa matkustanut hissillä katolla olevalle parkkipaikalle, josta vartija on hänet palauttanut. Kerhokaverin äiti saa vähän eri kuvan kuin kauppakeskuksen asiakas. Ja niinhän se onkin, lapsissakin on monia piirteitä, heillä on erilaisia päiviä ja erilaisia vireystasoja. Se mitä tänään näet voi olla jotain ihan muuta kuin mitä huomenna tapahtuu.

On terveellistä nähdä, että myös muiden lapset sotkevat, suuttuvat, heittäytyvät lattialle raivoamaan, juoksevat karkuun kun pitäisi pukeutua ja uhmaavat kieltoja. Olemme sairastelleet talven ja alkukevään aikana melko paljon ja olleet siis myös paljon kotosalla keskenämme. Niinä arkipäivien pitkinä tunteina, kun astianpesukoneen täyttämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset ("Äiti, minä laitoin ne kaikki tavarat vessanpönttöön uimaan!") ja minuutinkin hengähdystauko tuntuu olevan liikaa pyydetty, alkavat omat lapset tuntua kumman rasittavilta: hyvänen aika, onko tuollainen riehuminen enää edes normaalia? Miksi pukemisesta pitää tapella joka kerta? Miksi on kiljuttava noin kamalan kovaa? Edellä mainittujen päivien ja viikkojen jälkeen käynti perhekerhossa on avartava kokemus: kaikkihan ne ovat lähes samanlaisia, ei tässä hätää ole!