Pääsiäisen puuhanurkka

Pääsiäinen on loistava juhla! Kaksi vajaata työviikkoa, ihan mukava määrä vapaapäiviä putkeen vielä ennen kesälomia, hyvää ruokaa ja paljon suklaata, mutta ei kuitenkaan joulun kaltaisia ruokaövereitä tai stressiä. Lisäksi pääsiäinen tarjoaa hienot askartelu- ja puuhailumahdollisuudet lasten kanssa!

Jaan nyt pääsiäisaskarteluvinkkejä ja kerron, miten me olemme nämä toteuttaneet.

VIRPOMISOKSAT JA VIRPOMINEN

Tänään on vietetty palmusunnuntaita ja lapsiperheessä se tarkoittaa aika usein virpomispäivää. Näin myös meillä. Jostain syystä pajunkissojen haku meni myöhäiseksi (en ymmärrä miten, kun ei meillä yleensä mikään asia jää viime tippaan..). Tänä aamuna mies ja poika kävivät ne jostain katkomassa, ja minä stressissä askartelin muutaman sillä aikaa kun esikoinen repi höyheniä paketeista (vaikka sanoin, että ne ovat joka pussissa ihan samanvärisiä..), ja sisko tyytyväisenä pöydän alla söi lattialle leijailevat armopalat. Mukavaa yhteistä askartelua siis.

Pääsiäisnoidaksi pukeutuminen on lapsen mielestä erittäin jännittävää. Olemme olleet melkein kaksi viikkoa kipeinä sisätiloissa, enkä ole päässyt hankkimaan mitään erityistä. Kaapista löytyi poikani kokoiset, joskin tyttöni kasvua odottelevat, keväänvihreät legginssit ja kukallinen pitkä mekko sekä viittana toimiva poncho. Kävimme virpomassa seinänaapurilla, joka ilahtui kyllä, mutta ihmetteli kenen kanssa olen virpomassa, koska vanhin lapsenihan on poika. Muuten virpominen meni oikein hyvin. Lapsi oli suloinen ja osasi lorun tosi hienosti. Hän muisti lähinnä kohdan "palkka mulle" ja minä sitten täydentelin väliin jotain tuoreista ja terveistä.

PÄÄSIÄISRUOHO

Pakko se on tänäkin vuonna istuttaa, että lapseni saa laittaa tiput ruohikkoon tepastelemaan. Joka vuosi vähän myöhästyn hommasta, suurin piirtein vapuksi saadaan kivat nurmikot. Lisäksi onnistun mokaamaan ruohon istutuksen joka kerta. Ensimmäisellä kerralla se ei kasvanut aluksi ollenkaan, lopulta tiukan tuijotuksen jälkeen se puski 10 harvaa kortta ja ne kuivuivat jo kasvaessaan. Sain vinkin, että ohra kasvaa nopeammin ja viime vuonna ostin sitä. Seurasin pussin ohjeita tarkasti ja taisin tehdä vielä jotain omia pieniä lisäyksiäkin, joiden ajattelin kasvua parantavan. Ruoho homehtui. Innolla odottelen, mitä tänä vuonna käy!

PÄÄSIÄISMUNIEN MAALAAMINEN

Maalatut munat ovat kauniita pääsiäiskoristeita ja lapset tykkäävät vesiväreillä maalata muutenkin, niin tämä on mieluisaa puuhaa. Koskaan ei olla kokeiltu. Tänä vuonna ajattelin, henkisesti olen jo vähän valmistautunut ja tiedän ehkä, miten homma toimii.

Kuulin viime vuonna todella hauskan jutun. Eräs tuttu kertoi isommalle äitiporukalle, miten joku hänen ystävänsä ei ollut ollenkaan tiennyt, että munista pitää sisällys puhaltaa pois ja sen jälkeen vasta maalata. He olivat sitten maalanneet aina täysinäisiä munia. Tuttua nauratti tämä asia ihan kauheasti: miten joku onkin ollut niin tyhmä, vähän on myös tainnut olla koristeilla huono säilyvyys. Tämä oli kyllä päivän vitsi silloin, ja kaikkia muitakin tuntui naurattavan. Olin tuolloin ihan hiljaa (eikä muuten naurattanut), mutta nyt kysyn: missä vaiheessa elämää tämä on kaikille muille opetettu?

Hyvää matkaa! Trevlig resa! Have a pleasant journey!

Joskus kodin arki ja askareet, ruoanlaitot ja samat ympyrät ovat puuduttavia. Kun lasten kanssa on kotona, on mahdollista tehdä vaikka keskellä viikkoa matka toisella paikkakunnalla asuvan ystäväperheen luokse tai viettää viikonloppu koko perheen voimin muualla, poissa arjesta.

Matkat pienten lasten kanssa harvoin sujuvat täysin ongelmitta tai suunnitelmien mukaan. Autolla liikkumista vältän useammastakin syystä (lue esim. kirjoistus aiheesta minä ja autoilu). Lisäksi käytännön kokeet todistavat, että tuntia pidempää matkaa ei tällä kokoonpanolla kannata vapaaehtoisesti lähteä autolla taittamaan.

Kotikaupunkini parhaimpiin puoliin kuuluu junarata, jota pitkin pääsee usein ja nopeasti pois täältä. Lasten kanssa junalla on melko kätevä matkustaa: lapset voivat syödä junassa, käydä vessassa, leikkiä ja jopa nukkua. Kerran tosin matkustin vauvan kanssa kolme tuntia pikajunalla. Sitä en tee enää koskaan, menen autollakin mieluummin.

Lyhyillä matkoilla kohtaa kuitenkin ongelman: missä mittakaavassa täällä voi tehdä asioita ja ehtiä silti pois kyydistä silloin kun pitäisi? Varsinkin talvella haalarien riisuminen ja pukeminen kahdelle pienelle lapselle vie aikaa ja mahdollinen villikortti nimeltä "uhmakohtaus" on otettava huomioon. Pukeminen on siis aloitettava hyvissä ajoin. Pukemista ei kuitenkaan saa aloittaa liian aikaisin, koska silloin tuloksena voi olla kaksi raivoissaan ja kuumissaan huutavaa lasta ja villikorttien lisääntyminen. Alle tunnin matkalla olen joskus tehnyt niin, että olemme olleet lähes täysissä pukeissa perhehytissä syömässä ja lukemassa. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä liian usein eikä kovin pitkillä matkoilla, sillä leikki-ikäisen palo yläkeran leikkivaunuun on todennäköisesti suuri, eikä mikään määrä rusina-askeja sitä taltuta.

Toinen ongelma on vauvan ja leikki-ikäisen yhdistelmä junassa. Vauvaa ei oikein voi laskea mihinkään, mutta esikoinen pitäisi pukea, portaat pitäisi päästä jalat edellä alas ja vessakäynninkin olisi onnistuttava. Ymmärrettävää mutta hankalaa on, että leikkivaunu on yläkerrassa ja rattaat on jätettävä alakertaan. Onneksi leikkivaunusta paikan valinneet kanssamatkustajat ovat yleensä oikein avuliaita ja mukavia. Viimeksi kanniskelin rauhassa vauvaa, kun eräs äiti puki täyspalvelusta nauttivalle esikoiselleni ulkovaatteet päälle "Minulla on itselläni kuitenkin vain yksi lapsi", äiti tuumasi.

Intercityn inva-wc on erittäin tilava ja kätevä. Kaikki tapahtuu napin painalluksella, ja sepäs leikki-ikäistä riemastuttaa. Oven käytävään saa ihan itse avattua, vaikka silloin kun äiti on pöntöllä! Neuvoista huolimatta oven sulkeminen ei kuitenkaan käy leikki-ikäiseltä (ikävä kyllä!) yhtä kätevästi. Mielenkiintoinen nappi on myös "hätäkutsu", jonka painaminen saa hauskan piippaavan äänen aikaan. Viime reissulla vauva teki viikon tavarat kerralla vaippaan ja niitä (sekä kaikkia vaatteita..) vaihtaessani esikoinen soitteli hätäkutsua minkä ehti. Tasaisin väliajoin ystävällinen ääni huusi: "onko siellä vessassa jokin hätä" ja vastaukseni oli aina sama "ei, vain 3-vuotias!".

Olen myös esikoisen vaippa-aikana ollut jo kävelevän lapsen kanssa samoissa asioissa junan vessassa, kun juna on tehnyt äkkijarrutuksen. Olen tarttunut esikoiseen, ettei tämä olisi lentänyt pitkin wc:n seiniä, vaippa on lentänyt kädestäni ja samoin sen sisältö - eri suuntaan kuin vaippa. Siivotessani vessan lattiaa mietin ainoastaan: onneksi se ei tippunut meidän kummankaan päähän.

On aina suuri helpotus, kun junasta on päästy oikeassa paikassa pois ja kyläpaikka häämöttää. Joskus tosin mietin, onko meistä enemmän vaivaa kuin iloa, kun esikoinen tylsistyy kaverini luona ja käy nakkelemassa kämppiksen lasiesineitä lattialle ja vauva syö kukkia. Toisessa lapsiperheessä taas rytmien erilaisuus saattaa aiheuttaa jännitystä: esikoinen saa viiden minuutin aikana kolmet itkupotkuraivarit ja kuopus intoutuu heittelemään legoja juuri silloin, kun perheen lapset koettavat nukahtaa päiväunille. Näihin tilanteisiin minulla tosin on ehkä patentin vaativa ratkaisu, jonka esittelen piakkoin täällä blogissa.

Reissuun ei myöskään voi ottaa koskaan kaikkea sitä arsenaalia, joka kotoa löytyisi tiukan paikan tullen. Varavaatteita esimerkiksi tuntuu harvoin olevan tarpeeksi. Sellaisia olisimme tarvinneet vaikkapa viime vuoden loppupuolella, kun olimme ystäväni luona. Oli kunnon sateinen kurakeli ja esikoinen innostui kaivautumaan kyynärpäitä myöten kuraiseen hiekkaan. Hän viihtyi niin hyvin ja nautti ulkoilusta, etten hennonnut kieltää. Vaihtovaatteita ei ollut mukana. Menimme puistosta kahvilaan, ja matkalla kura oli ehtinyt mukavasti kuivua. Kahvilassa se alkoi jo varista pois haalarista. Hiekkaiset jalanjäljet pienen kahvilan poikki johtivat meidän pöytäämme, jossa istui hiekkainen poika. Näky oli niin koominen, että muitakin asiakkaita nauratti. Poika jätti jälkeensä myös peppunsa kokoisen läntin hiekkaa penkille sekä kahvilasta pois johtavat jalanjäljet. Kahvilan henkilökuntaa ei naurattanut. Me lähdimme melko nopeasti, ja mietin vain: onneksi emme asu täällä.

Yökyläreissuihin liittyy oma jännityksensä: olen tottunut siihen, että iltahommia ja nukutusta hoitamassa on kaksi ihmistä; yksi kummallekin lapselle ja kaikki sujuu hienosti. Kun olen lasten kanssa yksin yökylässä, on nukutuksesta selvittävä myös luonnollisesti yksin. Sen olenkin ehtinyt tehdä jo useamman kerran väärin. Pahin virhe on syöttää vauva ensin: silloin ei nuku kukaan ainakaan tuntiin. Esikoinen ei nukahda, jos syötän kuopusta. Kuopus ei nukahda, jos esikoinen ei nuku. He villitsevät toisiaan ylitseni, kuopus nauraa räkättää veljeään, kiipeää ylitseni repimään tämän hiuksia ja kasvoja ja antamaan muita hellyydenosoituksia, esikoinen haluaa välttämättä keskustella aivan kaikesta mielen päällä olevasta juuri nyt ja jaksaa toistaa saman kysymyksen 27 kertaa.

Matkaaminen pois kotiympyröistä tuntuu usein aikamoiselta säätämiseltä. Silti lopputulos on aina plussan puolella. Ehkä väsyttää vähän enemmän, ehkä on jollain tasolla ollut raskaampaa. Silti henkistä pääomaa on niin paljon enemmän, että sillä jaksaa taas viikon tavallista arkea täällä kotona! On ihanaa nähdä ystävää ja juoda yhdessä kahvia, vaikka jaloissa olisikin pari lasta. On rentouttavaa olla päivä toisen perheen luona ja antaa lasten leikkiä yhdessä, vaikka meno olisi villiäkin. On ihana päästä isovanhemmille yökylään ja nauttia siitä, että käsipari on aina valmiina ottamaan jomman kumman lapsosen, tai molemmat.

Muumeilta elämää oppia voi?

Muumit tulevat taas, joka arkiaamu Pikku Kakkosen jälkeen.

Mieheni kanssa olemme katsoneet suut auki Muumilaakson touhuja: Muumitalon työnjako on ihmeellinen, tarkoittiko edistyksellinen Tove Jansson sen todella noin? Muumimamma seisoo päivät keittiössä hellan ääressä, hoitaa puutarhaa, kestitsee vieraita ja huolehtii naapurinkin lapsista. Ruokapöydästä noustessaan perhe ei muista kiittää ruoasta tai muutenkaan anna Muumimamalle juuri tunnustusta. Muumipappa viettää päivänsä loikoillen riippumatossa ja kirjoittaen muistelmiaan (mikä kirjailija sellainen on, joka vuodesta toiseen vain heittelee paperitolloja roskakoriin?). Hän huutaa Muumimamman apuun, jos vaikkapa riippumatto keikkuu liikaa.

Ainoa, joka Muumimammaa joskus auttaa, on tietenkin Niiskuneiti. Muumilaakson miehistä ei tunnu olevan kummoiseen toimintaan. Muumipeikko pitää pannukakkuvuoria selviöinä ja haahuilee pitkin maita ja mantuja "seikkailemassa". Niisku keksii päivät pitkät susiksi osoittautuvia turhakkeita ja sysää siskonsa Muumimamman hoiviin, ja Hemuli juoksee helmat hulmuten kukkien ja perhosten perässä kaiket päivät. Nipsu on laiska, ahne ja vähän tyhmä eikä tee muuta kuin syö. Nuuskamuikkunen varmaan osaisi ja pystyisi tekemään vaikka mitä, mutta hän on vähän sitä tyyppiä, joka lähtee kioskille maitoa ostamaan ja onkin puoli vuotta poissa. Ei kerro missä ja mitä teki, mutta pakko oli lähteä.

Muistan yhden jakson (siis YHDEN, niistä kaikista miljoonasta..), jossa Muumimamma kyllästyy elämäänsä ja kaipaa seikkailua. Hän lähtee johonkin, ja koko Muumilaakso sekoaa. Mamma huomaa, ettei seikkailemassakaan ole kivaa, kun ei kukaan tarvitse. Hän palaa onnellisena hellan ääreen ja taas on pöytä täynnä pannukakkuja. Vähän raivostuttavaa. Papat ja peikot unelmoivat joka toisessa jaksossa hurjista seikkailuista ja hakeutuvat ties mihin ongelmiin sen varjolla (mutta Mamman eväät on tietenkin oltava mukana, että jaksaa "seikkailla").

Toisaalta Muumimamma nauttii siitä, että saa kattaa pöydän koreaksi perheelleen (ja kaikille muillekin), hoivata ja huoltaa ja ottaa jokaisen eksyneen helmoihinsa. Hän on perheen aivot Muumipapan sählätessä ja jäätyessä. Hän on lempeä, rauhallinen ja neuvokas. Hän nauttii siitä, että on perheelleen korvaamaton. Ovatko asiat siis hullummin?

Miksi yleensäkään pahoitamme mielemme kenenkään toisen puolesta, jos hän ei itse ole pahoillaan samasta syystä?

P.S. Piti kirjoittaa tähän siitäkin, millaisen sukupuolten ihmeellisen kahtiajaon Muumit tarjoaa, mutta jätän väliin. Olen katsonut lapsuuteni Muumeja, ihaillut Muumimammaa ja halunnut olla jokaisessa muumileikissä loputtoman lempeä ja ahkera Mamma. Silti meillä ei miesväki selviä riippumatossa loikoilemalla (eikä sellaista edes ole!) ja ensimmäiset pannukakut tein 28-vuotiaana.

Paljon porua suoristusraudoista

Sinkkuelämän Carrie toi permanentin 2000-luvulle. Myös minä muistan istuneeni kampaajan penkissä ja sanoneeni "sellaiset kiharat kuin Carriella". Jostain syystä minusta ei tullut Carrien näköistä permanentin jälkeen, eikä kukaan varoittanut juurikasvusta ja niistä jäätävistä hiuskuukausista, jos permanenttia ei halunnutkaan uusia, vaan kasvattaa pois. Eikä kukaan kertonut sitäkään, että pitkät vaalennetut hiukset ovat permanentin jälkeen melko entiset.

Tämän kokeilun jälkeen tyydyin väkertämään itselleni iltaisin pikkulettejä kosteisiin hiuksiin, foliokiharoita ja pinneillä kiinnitettäviä avaruussykkyröitä. Kerran kampaajalla näin sen, pitkänmallisen kuuman raudan, jonka avulla hiuksiin tuli kiharat alle kymmenessä minuutissa: SUORISTUSRAUTA! Niin kätevästi kampaaja kiepautti sen hiussuortuvan ympäri ja hetkessä minulla oli kauniit, kestävät kiharat. Jo esineen nimestä olisi pitänyt aavistaa, että jokin ei ole kohdallaan kun kihartamisesta puhutaan, mutta unelma joka-aamuisista kiharoista ilman lettien väkertämistä houkutteli liikaa.

Pian tapahtuman jälkeen teimme matkan New Yorkiin. Tiesin, että siellä on halpaa elektroniikkaa, ja päätin ostaa suoristusraudan reissusta. Hintoja en ollut Suomessa tutkaillut, mutta epäilin sellaisen ihmekapistuksen maksavan reilusti yli 100 euroa. Matkalla kävi tuuri, kun eteeni oikein hyökättiin esittelemään suoristusrautaa ja näytteeksi hiukseni kieputettiin ihanille korkkiruuveille. (KYLLÄ, minä tein sen! Ostin niiltä kauppakeskuksien käytävillä epäilyttäviä kuollutmerimömmöjä ja hiukset tuleen sytyttäviä suoristusrautoja myyviltä tyypeiltä..). Aika kallis oli, mutta varmasti Suomea halvempi, ajattelin (koskaan ei sen jälkeen olisi pitänyt vilkaista Suomessa myytävien suoristusrautojen hintoja). Mukavaa oli, että myyjät vakuuttivat pistokkeen sopivan myös meillä Suomessa. Se mitään sopinut. Sähkömieskaveri vaihtoi siihen sopivan pään, siitä tuli varsin tyylikäs.

Kyseisen suoristusrautavuoden viimeisen päivän muistan parhaiten siitä, että seisoin vessan peilin edessä suoristusrauta kädessä ja itkin. "Miksen minä saa tällä kiharoita?" raivosin. Hiukset suoristuivat vain entisestään ja jakaantuivat ihmeellisiin palkkeihin niissä kohdin, missä rauta oli hetken viipynyt. Ilmassa haisi palanut hius. Välillä sain aikaan jonkinlaisen käherryksen, mutta jos yritin parannella sitä, se suoristui. Lopuksi kokeilin, auttaisiko muotovaahto. Ei ollut järkevää laittaa hiuksiin muotovaahtoa ja sen jälkeen polttaa se kiinni suoristusraudalla, en suosittele. Unohdin suoristusraudan vuosiksi.

Kohtalokas kampaajakäynti oli pari kuukautta sitten. Kuulin siellä kaksi melkein epätodellisilta vaikuttavaa asiaa: juurikasvu on muotia (sitä vain kutsutaan liukuvärjäykseksi), samoin vain hiusten latvoissa oleva kuohkeus ja kiharat (tyvi saa siis olla juurikasvun vallassa ja lässähtänyt päätä myöden). Kuka kotiäiti tämän muodin on keksinyt? Aivan loistavaa! Lopuksi kampaaja teki taas ne hurmaavat kiharat suoristusraudalla, nopeasti ja kätevästi. Minusta alkoi tuntua, että kyllä minäkin jo nyt osaisin. Ja jos pelkkä latvojen käherrys riittää; tyvestä alkavat kiharathan se ongelma on ollut!

Mitään en siis ollut oppinut: eilen ostin uuden suoristusraudan. Suurin toivein kokeilin, miten nämä kaikki suoristusraudattomat vuodet olivat minua kehittäneet ammattitaitoiseksi hiustenkähertäjäksi. Sain aikaiseksi laineita, jotka näyttävät viikon vanhoilta kiharoilta, poltin sormen (sattuu!) ja nyt juuri latvojen kihartaminen tuntuikin yllättävän vaikealta.

Toisaalta olen sittenkin oppinut jotain: ostin suoristusraudan edullisesti ja Suomesta: ei harmita, jos homma ei toimikaan.
En itkenyt tai käyttänyt hiusten väkertämiseen ikuisuutta, koska sellaiseen ei ole enää aikaa. Muistin myös pysyä erossa muotovaahdosta.

Bussilla matkustamisen ihanuus

Vihasin nuorena pyörällä ajamista niin paljon, että kävelin mieluummin useiden kilometrien matkoja, kuin lähdin vempottamaan pyörällä. Vähitellen pyörällä ajaminen muuttui ihan siedettäväksi. Tällä hetkellä vihaan autolla ajamista ja vältän sen aina, kun mahdollista. Vuosia sitten kerroin työkaverilleni, etten mielelläni aja kaupungissa, mutta maantiellä ajaminen on ihan mukavaa. "Niin, sehän se helppoa on ku ei tarvi mennä ku suoraan", työkaveri naurahti. Kertonee jotain minusta autokuskina? Olen onnellinen kodin vieressä olevasta bussipysäkistä ja asuinalueesta, jossa paikallisliikenne toimii suhteellisen hyvin. Toisinaan tulee kuitenkin tilanteita, jolloin on pakko ottaa auto käyttöön. Ne tilanteet menevät harvemmin kuin Strömsössä.

Bensa on loppu aina, kun minä istahdan auton rattiin. Ajokilometrejä on yleensä niin vähän jäljellä, etten voi ulkoistaa tankkaamista seuraavalle auton käyttäjälle.

Kerran olimme matkalla aamupäiväkylään ystävän perheen luokse. Olimme jo valmiiksi myöhässä, joten valitsin oman auton bussin sijaan. En muistanut, kummalla puolella autoa tankki on, joten kiersin tankkauspisteiden välistä kahdeksikkoa kolmisen kertaa. Reippaana lähdin ulos tankkaamaan, mutta mittarit olivat lukossa, eikä maksupaikkaa näkynyt. Tämä onkin siis varmaan jokin vanha kunnon palveluasema! Täytynee mennä tuohon huoltoaseman baariin pyytämään mittarit auki. Vilkaisen ikkunasta sisään ja näen, kuinka kaikki kylän vanhimmat ovat kokoontuneet jonottamaan sämpylää/ristikkolehteä/kahvikupillista. Voiko lapsia jättää autoon niin pitkäksi aikaa kahdestaan, että menen tuon jonon jatkoksi seisomaan? Ei voi, päätän tankata lähtiessä. Kun saavumme kylään, muut vieraat ovatkin jo lähdössä. Perheen isä tulee onneksi kotiin ennen meidän poistumistamme ja valaisee tätä tankkausasiaa: "Se on ihan itsepalveluasema, ne maksupäätteet ovat päädyissä.."

Toisen kerran lähden lasten kanssa tekemään loppuviikon isohkoja ruokaostoksia ja koen sen bussilla melko mahdottomaksi. Autoon siis! Bensa on taas lopussa, mutta sehän ei haittaa. Tankkaus on minulle jo tuttu juttu, hienosti sujuu! Kauppamatka ei ollutkaan tuttu juttu. Tämä helpohko noin neljän kilometrin matka muuttuu seikkailuksi, kun eksyn. Ajelen bensavalon kotoisassa välkkeessä jossain aivan muualla kuin missä pitäisi. Eihän tässä näitä taloja viimeksi ollut? Päättyykö tämä tie? Miksi vieressä menee moottoritie? Viimein selvitän tieni tankkauspisteelle ja lähden ylpeänä hommiin. Maksupaikalla huomaan, ettei ole korttia, koska heitin sen kolme päivää sitten hampurilaispaikan roskikseen.

Viimeisin muistoni autolla ajamisesta on aamu, jolloin vein esikoisen kerhoon ja heti sen jälkeen minun piti olla kuopuksen kanssa hammaslääkärissä keskustassa (teki mieli peruuttaa, eihän tuolla edes ole hampaita, ja autoakin on pakko käyttää!). Suunnittelin reitin niin, että joudun kääntymään pääasiassa vain oikealle. Selvisin.

Kotiintulo olikin eri asia. Autopaikkamme on aika ahdas ja vältän ajamista siihen ihan naapurin uutta kaksiovista Mersua ajatellen. Vieraspaikkakin on ahdas, vältän ajamista siihen omaa autoamme ajatellen. Ajan yleensä suoraan ovemme eteen. Lunta oli satanut koko yön ja tiekarhu auratessaan heittänyt lumet pihatien sisäänkäynnin eteen. Kiersin korttelin kolme kertaa ihmettä toivoen: voisiko lumivuorossa ollut naapuri tällä aikaa lapioida esteen pois? Turha toivo. Yritin myös sekä autokatospaikkaa että vieraspaikkaa. Kymmenen minuutin vekslaamisen jälkeen alkoi tuntua nololta, ja vauvan herääminen aiheutti kovaa meluhaittaa; toista kymmentä minuuttia en voisi enää tässä säätää. Lopulta kurvasin kotimme viereisen päiväkodin asiakaspaikoille ja soitin heille vauvan itkun säestämänä: "Moi, voinko jättää auton hetkeksi tähän teidän parkkikselle, kun mä en pääse omaan pihaan ja on vähän tilanteita?". Se kävi. Olisi melkein nolottanut, jos ei olisi ollut kyydissä huutavia lapsia.

Nykyään osaan bussivuorot ulkoa, eikä täältä oikeastaan kovin paha matka ole mihinkään kävelläkään. Jos tulee oikein kiire, voi juosta.

Perhepeti

Yökyläreissuilla nukumme aina kaikki samassa sängyssä. Viimeksi koin valaistumisen: tämähän on tosi ihanaa! Molemmat lapset lähellä koko yön ja heräävät aamulla iloisina nähdessään koko perheen. Aletaan nukkua näin kotonakin! Miehenkään mielestä ajatus ei ole hassumpi. Reissusta palattuamme myös esikoinen ehdotti illalla kaikkien nukkuvan kotonakin samassa sängyssä; tämähän alkaa hienosti!

Mahdumme kaikki mukavasti, kun esikoinen menee vauvalle tarkoitettuun sivuvaunuun, jossa vauva on nukkunut tasan nolla yötä. Vauva alkaa syödä unimaitoa ja mies ottaa esikoisen kainaloonsa: nyt nukutaan.

Minuutin kuluttua esikoinen aloittaa kyselytulvan. "Muniiko kissa?" "Synnyttääkö possu?" "Minkä kokoisia ovat pienet possut?" "Mitkä kaikki eläimet synnyttävät?" "Iskä kerro!". Pikkusisko havahtuu jokaiseen kysymykseen ja kääntää päänsä veljen suuntaan. Mahakin alkaa olla täysi, johan tässä voi lähteä tutkimaan, mitä sängyssä oikein tänä iltana tapahtuu! Kuopus kierii hurjaa vauhtia isäänsä päin ja alkaa sitten kiivetä tämän yli isoveljen luo. Hänet palautetaan minulle. Hän kierii uudelleen. Sivuvaunusta kuuluu: "Onko nyt yö, ilta, aamu vai helmikuu?" Kuopus palautetaan. Hän suuttuu ja alkaa itkeä. "Haluan juoda vettä!" huutaa sivuvaunu. "Mamama, tätätää!" huutaa kuopus vastaukseksi. Isä hakee vettä ja kuopus saa hepulikohtauksen, kun ovenraosta tulee valojuova: "Onko sittenkin aamu, jännittävää!"

Puolen tunnin sirkuksen jälkeen esikoinen ilmoittaa: "Haluan mennä omaan sänkyyn nukkumaan!". Suostumme miettimättä sekuntiakaan. Esikoinen nukahtaa omaan sänkyynsä isänsä kainaloon alle kymmenessä minuutissa, vauva minun kylkeeni samassa ajassa. Nukkumisjärjestelyt ovat kuin ennenkin.

Sujuukohan seuraava yritys paremmin?

10 harhaluuloani elämästä kahden lapsen äitinä

Aiemmin olen kirjoittanut listan kymmenestä äitiyden harhaluulosta, mutten löydä sitä enää. Lisään sen tänne, jos sen vielä jostain saan kaivettua. Tähän listaan minua innoittivat omatahtoisen tyttölapsen syntymä ja arki kahden pienen kanssa.


1. "Meille ei tule mitään pinkkiä tai vaaleanpunaista, vaikka saisimmekin tytön. En tykkää niistä väreistä enkä halua sukupuolittaa turhaan tyttöglitterkrääsällä."


Vaaleanpunaisia vaatteita saapuu vauvan ollessa vuorokauden ikäinen, ensimmäiset Hello Kittyt tulevat ristiäislahjaksi. No olkoon, nehän ovat lahjoja! Jokin menee minuunkin; täytyy ostaa pinnejä, ettei otsatukka mene silmille. Ja näissä nyt sattuu olemaan jotain kimalletta. Onhan se kiva nyt muutama mekkokin olla. Veljen vanhan tummansini-vihreän välikausihaalarin aion ottaa käyttöön kyllä; siihenhän voi ostaa pinkit asusteet.


2. "Opetan vauvan ja esikoisen heti sillä tavoin samaan rytmiin, että saan rauhallisen kahvihetken joka päivä päiväuniaikaan."


Esikoinen lopettaa päiväunet, kun olen tehnyt positiivisen raskaustestin. Taistelen päiväunia takaisin koko raskauden ajan ja uskon vakaasti tuloksiin. Usean kerran viikossa onnistuu, kun vain viitsin nähdä vähän vaivaa. Sairaalasta kotiuduttuamme vauva ja esikoinen menevät samaan aikaan päiväunille, ja me istumme parvekkeella kahvikupit kädessä ja kuuntelemme hiljaisuutta. Ensimmäisen ja viimeisen kerran.


3. "Vauva nukkuu paljon, ehdin tehdä esikoisen kanssa mielin määrin asioita!"


Vauva nukkuu paljon, jos pidän koko ajan sylissä, mielellään vähän hytkyn ja tarjoilen maitoa samalla.


4. "Nyt kyllä syön koko raskausajan ja synnytyksen jälkeen terveellistä ruokaa ja pidän itseni kunnossa."


Suklaa oli silloin yllättävän hyvää eikä maku edelleenkään ole muuttunut.


5. "Meillä ei katsota mitään telkkaria tai dvd:tä, paitsi poikkeustapauksissa 20 minuuttia!"


Pikku Kakkonen alkaa 6.50 ja kestää melkein puoli yhdeksään. Siinä ajassa ehdin siivota, syöttää vauvan, tehdä aamiaista ja koomata kahvikupin kanssa. Myyrä-dvd kestää 50 minuuttia. Siinä ajassa ehdin imettää täydellisen rauhan vaativan vauvan, pukea hänet, hyssyttää vaunuissa uneen, koomata kahvikupin kanssa ja tehdä esikoiselle välipalan.


6. "Olen todella kärsivällinen ja rauhallinen äiti. Jaksan kyllä selittää ja odottaa, eihän meillä ole mihinkään kiire."


Olen pyytänyt nätisti viisi kertaa. Selittänyt kolme kertaa, että vauvaa väsyttää ja vauvalle tulee kuuma ja on päästävä ulos. Kuuletko, kuinka vauva huutaa jo tosi kovaa? Mennäänpä nyt. Esikoinen makaa edelleen lattialla ilman vaatteita ja kuljettaa pikkuautoa eteenpäin kilpikonnamaisella nopeudella. Eihän tässä ollut mihinkään kiire? NYT TÄNNE JA HETI, LÄHDETÄÄN ULOS!


7. "Pienen vauvan kanssa on tosi helppoa lähteä käymään jossain! Mitään ei oikein tarvitse ottaa mukaan, koska sehän vain syö ja nukkuu ja tärkein on äidin syli. Päästään esikoisen kanssa Muumimaailmaankin ja kaikkea!"


Muumimaailmasta muistan, että etsin sopivia imetyspaikkoja, kävelin ympäri laaksoa matkarattaiden kanssa, että vauva olisi nukkunut ja Muumimamman pannukakut olivat tavallisia lettuja. Tädin 65-vuotisjuhlista muistan, että pysähdyimme 1,5 tunnin automatkan aikana rauhoittelemaan ja ruokkimaan huutavaa vauvaa kolme kertaa, juhlien ajan hän nukkui olkapäälläni ja juhlien jälkeen loukkaantui ylenpalttisesta matkustamisesta ja itki kaksi tuntia. Nykyään on jo oikeasti mukavaa matkustaa.


8. "Ensimmäistä lasta puetaan aina liikaa, toisen kanssa jo osataan."


Edelleen rakettitiedettä. Mitkä fleecet ja villahaalarit ja sukkahousut milloinkin pitäisi laittaa?


9. "Kaikki sanovat, että toisen kanssa osaa jo olla rauhallisempi, itsevarmempi ja rennompi. Olen aivan varmasti edelleen stressissä kaikesta."


En ehdi stressaantua kovin turhista asioista. Olen rauhallisempi, varmempi ja rennompi äiti. Molemmille.


10. "Mitä, jos rakkaus ei oikeasti lisäännykään lasten myötä? Rakastanko molempia varmasti yhtä paljon?"


Ei hätää, kyllä se lisääntyy. Ja kyllä rakastan molempia yhtä paljon.

Nämä rakkaat viimeiset viikot ja päivät

Tämä teksti on kirjoitettu kolme päivää ennen esikoisen synnytyksen alkamista, itsenäisyyspäivänä 2009.

*

Vaikka kuinka yrittäisi toistella itselleen, että vauva syntyy kun sen aika on, luku 37+0 saa aikaan reaktion, joka kestää pahimmillaan yli viisi seuraavaa viikkoa: "Apua! Vauva voi syntyä ihan koska tahansa!". Ei lievennä yllä olevaa ajatusta, kun lääkäri raskausviikolla 36 toteaa, että vauva on valmis syntymään, kun itse haluaa.

Kun molemmat yllämainitut asiat erehtyy kertomaan vanhemmilleen, on kuvio valmis. 37+0 äiti soittaa ja kysyy, onko jo tuntemuksia. Myös isä soittaa ja kysyy, onko jo tuntemuksia. Tämä toistuu päivittäin. Jos jompi kumpi ei ole soittanut, kuulee toiselta (siltä, kumpi siis kuitenkin sattuu soittamaan, sillä sellaista päivää EI ole, ettei kumpikaan soittaisi) kuitenkin: "Äiti/isä oli jo aivan varma, että olet lähtenyt synnyttämään, kun sinusta ei ole kuulunut KOKO PÄIVÄNÄ".

Lisäksi kaikkea tekemääsi ihmetellään kovasti. Olin maagisena 37+0 päivänä (jolloin ehkä oikeasti kuuluisi olla jo sängyssä makaamassa ja odottamassa) yliopistolla, kun äiti soitti. Hän kysyi, missä olen ja vastasin totuudenmukaisesti, että tulin yliopistolle ja olen menossa syömään lounasta. "Siellä sää vaan kävelet!" totesi äiti ihaillen. Kerroin hänelle, että kyllä minä vielä kävelemään pääsen :) Isäni naureskeli, kun olin 37+5 kaupungilla joulunavauksessa enkä kotona odottamassa synnytystä: "Ai te ootte vielä sinne lähteneet!".

Koska mitään ei ole (lukuisista soittokerroista huolimatta) tapahtunut yhtenäkään päivänä ja olen tehnyt kaikkea kuten ennenkin, vanhempani ovat luovuttaneet. Nykyään he tyytyvät kysymään: "Olittekos te siellä joulumarkkinoilla?" tai sanomaan "Sepä kiva, että pesit saunan!". Sen lisäksi siis, että he kysyvät, onko minulla jo tuntemuksia.

Kun viimeinen viikko ennen laskettua päivää lähti käyntiin, aloin saada myös muita yhteydenottoja runsaasti. Yleensä kännykkäni ei soi tai piippaa kovinkaan usein, mutta viime tiistaista lähtien olen saanut melkein päivittäin puhelun ja tekstiviestin joltakin. Lisäksi tämä toivepäiväni (6.12.) aiheutti melkein tukkeuman puhelimeen, kun kaikki halusivat tietää, vieläkö olen kotona yhtenä kappaleena.

En oikeasti ole yhtään ärsyyntynyt siitä, että voinnistani ollaan kiinnostuneita ja että minulle soitellaan. Se on mukavaa, vaikka minulla ei koskaan olekaan ollut mitään järisyttävää kerrottavaa (jos tilanne on sama vielä 42+1, tulen kirjoittamaan uuden merkinnän ja kerron, miltä nyt tuntuu). On myös ollut kiva huomata, että niin monet ihmiset jännittävät kanssani ja miettivät tulevaa. Tiedän, että myös vanhempieni jokapäiväiset yhteydenotot ovat vain sitä samaa odotusta ja innostusta, jota meidänkin pieni perheemme täällä käy läpi. Mitä lähemmäs laskettua päivää tullaan, sitä huolellisemmin tarkistan, että kannan kännykkää mukanani, sitä enemmän keskustelemme iltaisin siitä, mikä meitä jännittää eniten, sitä huolellisemmin taittelen joka ilta pyyhkeen lakanan alle ja mietin: jokohan ensi yönä/huomenna/tänään illalla lähdetään.

Silti parasta hupia ikinä minulle on antanut äidiltäni tullut puhelu, johon mieheni vastasi, kun olin itse suihkussa. Käskystäni hän sanoi: "Me ollaan täällä synnärillä, tietenkin!". Vaikutus oli toivottu ja meni ihan täydestä. Ja minua nauratti puoli tuntia puhelun jälkeenkin. Äidistäkin se oli kuulemma ollut ihan hauska piristys, sillä hän oli kipeänä ja tautikin kuulemma tuntui lähteneen paremmin, kun hän niin säikähti.

Nyt kyllä toivoisin kovasti, että voisin jo pian kertoa jotakin muutakin kuin "Istun tässä kotona/olen kaupungilla/pesen vessanpönttöä hammasharjalla ja mitään tuntemuksia mistään ei todellakaan ole. Mitäs sinne kuuluu?"

Raskausdementia

Tämä teksti on kirjoitettu joulukuussa 2009, noin viikko ennen ensimmäisen lapseni syntymää. Selvästikään en vielä tuolloin tiennyt todellisesta äitiysdementiasta yhtään mitään. En ollut vielä kertaakaan yrittänyt pukea päälleni 2-vuotiaan lapseni takkia tai unohtanut autoa parkkiin kaupunkiin ja miettinyt, miten tässä kotiin kävelyssä jokin ei nyt täsmää.

*

Minua muistutettiin, että tämä aihe on kokonaan unohtunut aiemmista kirjoituksista (ylläri, että se on UNOHTUNUT), vaikka on mitä ihmeellisin asia. Ainakin siinä mielessä, että vielä kuukausi sitten ajattelin, että minulle ei mitään sellaista tule ikinäkoskaan. Olen aina ollut suhteellisen hyvämuistinen enkä ajatellut sen asian juuri muuttuvan, koska alku- ja keskiraskaudessa kaikki tuntui toimivan kuten ennenkin. Juupa juu.

Vielä jokin aika sitten kiidin tuskastuneena ruokakaupassa. Ihmiset tuntuivat ärsyttäviltä, koska he jumittivat hyllyjen edessä, tukkivat kärryillään kaikki käytävät vain jutellakseen kaverin kanssa ja miettivät vuoden, minkä maitopurkin ottaisivat niistä kaikista rasvattomista litran tölkeistä, joita esillä oli. Siirtelin ihmisten kärryjä toisinaan mahani tieltä tai tein maantiekiitäjä-ohituksia kapeilla käytävillä ja muistin joka kerta valittaa miehelleni, kuinka kaupassa ei päässyt eteenpäin, tuli kuuma ja jalkoja särki.

En koskaan unohda sitä hetkeä, kun itse seisoin viisi minuuttia hammastahnojen edessä ja vain tuijotin. Periaatteessa tiesin, mitä hammastahnaa olin tullut hakemaan. En siis käyttänyt noita minuutteja edes siihen, että olisin vertaillut erilaisia vaihtoehtoja. Seisoin vain ja mietin, mitä oikeastaan olin tullut tälle hyllylle tekemään. Mitä tästä pitikään ostaa? Ainiin, hammastahnaa. Mutta millaista? Tuossa on joku putkilo. Äh, se on tekohampaille. Onneksi huomasin. Tuo on oikea! Valtava tyytyväisyys siitä, että tehtävä on suoritettu. Kotona huomaan, että olen ostanut 1-6-vuotiaille tarkoitettua mietoa hammastahnaa, jonka tuubissa on kivoja hiirien kuvia. Ei se tahna ostaessa sellaista ollut! Muuten ihan kiva, mutta musta tuntuu, ettei se oikein puhdista tällaisen pullahiiriperheen hampaita kunnolla. Asiaa on vähän vaikea korjata, koska en kauppareissuilla milloinkaan muista, että pitäisi ostaa aikuisten hammastahnaa.

Raskausdementiaan kuuluu mielestäni osaltaan myös tietynlainen aivojen jäätyminen erilaisissa tilanteissa, hätäiset ja ajattelemattomat ratkaisut tai tilannetajun puuttuminen. Joko sanoo jotain tyhmää tai ei yhtäkkiä tiedäkään, mitä pitäisi sanoa tai mitä oli sanomassa. Edellä mainitulla kauppareissulla minulle kävi myös näin. Olin oikeastaan ihan normaalissa tilanteessa, mutta ylireagoin ja käyttäydyin omituisesti, koska tilanne oli mielestäni nolostuttava, eivätkä aivoni toimineet tarpeeksi nopeasti, jotta olisin voinut toimia mitenkään järkevämmin. Olin seissyt jähmettyneenä 10 minuuttia terveyssidehyllyn luona ja löytänyt vihdoin kolme pakettia kaikista imukykyisimpiä yösiteitä. Kävelin tyytyväisenä ostoskärryille, joiden luona mieheni oli, ja hämmennyin ja nolostuin silminnähden, kun huomasin hänen juttelevan jonkun kaverinsa kanssa. Heitin vuoren terveyssiteitä kärryyn, ja tunsin näyttäväni huijarilta, kun mieheni esitteli minut ja kertoi, että saamme perheenlisäystä. Tervehdin tyyppiä, katsoin vuoroin häntä ja vuoroin kärryyn ja sanoin nopeasti: "Haitko mustapippuria? Ai et. Mä meen hakemaan." Ja lähdin maantiekiitäjä-vauhtia (se onnistui yllättävän hyvin vielä tässäkin vaiheessa!) pois. Poissa pysyin niin kauan, kunnes mieheni oli varmasti yksin. Kotimatkalla tilitin, miten tämä kaveri luulee nyt, että me huijaamme, että olen raskaana, vaikka oikeesti olen vain syönyt suklaata ja lihonut ja ostelen kuukautissiteitä kaupasta. Eihän kukaan lapseton mies voi tajuta, että joku raskaanaoleva ostaa tulevan varalle kaapin täyteen kuukautissiteitä ja meidän perhe on nyt valeraskaana oleva huijariperhe. Mieheni yritti lohduttaa, että hänen kaverinsa ei varmastikaan edes katsonut kärryyn tai ajatellut asiasta mitään sen kummempaa. Mutta ei se oikein auttanut (Ks. hormonit). Nyt lähinnä naurattaa, kun ajattelen koko asiaa. Toisaalta olen myös aika onnellinen siitä, etten alkanut kaupassa selittää tälle uudelle tuttavuudelle ostosten syytä. Se olisi ollut oikeasti ehkä vähän nolostuttavaa myös hänen mielestään.

En ole koskaan ollut hyvä tekemään päätöksiä, mutta raskausdementia on tehnyt siitäkin asiasta entistä vaikeampaa. Olin eilen pienellä joululahjakierroksella. Mummokin kiertää kaupan nopeammin kuin minä. Pienessä lahjatavaraliikkeessä saatan viettää puoli tuntia. Ensimmäisen viiden minuutin aikana olen löytänyt sen ainoan tavaran, jonka aion ostaa. Sen jälkeen kierrän kaupan älyttömän hitaasti kolme kertaa ja tutkin jokaisen tavaran ja tarkistan sen hinnan yhä uudelleen. Useita kertoja minulle tulee sellainen olo, että sen hyllyn edessä, jossa seison, oli viime kierroksella jotain, jonka ajattelin ostaa. Tuijotan hyllyä pitkään, mutten keksi, mitä se oli. Niin sitä aikaa kuluu. Lopuksi teen ostokset, mutta lähden kaupasta ilman ostamiani tavaroita, ja myyjä joutuu huutamaan perääni, että rahoilleen saa enemmän vastinetta, jos ottaa mukaansa sen tavaran, jonka on ostanut. Illalla kotona muistan, että kauppaan jäi ainakin kaksi sellaista tavaraa, jotka olisi pitänyt ehdottomasti ostaa. Koska tapanani on pohtia kaikenlaista liikaakin, en pysty nukahtamaan. Mietin vain tavaroita, joita olisi pitänyt ostaa ja suunnittelen, koska pääsen hakemaan ostamatta jääneet tavarat. Todennäköisesti seuraavana päivänä en joko muista, mitä piti ostaa, olen muuttanut mieleni tai pääsen kauppaan asti ja huomaan, etten haluakaan niitä. Kunnes illalla päätän, että ne olisi ehdottomasti pitänyt ostaa.

10 asiaa, joilla raskaanaoleva (ehkä) ärsyttää muita

Päätin kirjoittaa edelliselle merkinnälle myös vastaiskun. Itselläni on vain pari lapsen tai lapsia saanutta kaveria ja he ovat minulle mentoreita ja esikuvia. Ne pari ystävääni, jotka myös ovat raskaana, ovat kullanarvoinen vertaistuki. Nämä ajatukset eivät siis ole ystävieni tai tuttavieni käytöksestä, vaan innoittajani olen kokonaan minä itse. Kirjoitan siis asioista, joita olen itsessäni huomannut tai joita voisin itselleni kuvitella, ja joiden voisin ajatella ärsyttävän muita.

1. Hormonit

Raskaanaolevalla on valtaisa määrä hormoneja, jotka vaikuttavat käytökseen ennalta-arvaamattomasti. Raskaanaoleva voi aloittaa aamunsa aurinkoisesti ja tehokkaasti, ärsyyntyä nollasta sataan kahdessa sekunnissa, kun paahtoleipä palaa, heitellä kaikki kodin leivät ympäri asuntoa ja itkeä sitten 40 minuuttia aiheuttamaansa sotkua ja pahaa mieltään. Etkä koskaan voi tietää, mitä uskallat sanoa, mitä sinun ei kannata sanoa, mitä sinun ehdottomasti tulisi sanoa ja miten sinun oletetaan ymmärtävän jokin asia.

Jos raskaanaoleva huutaa sinulle tunnin, sinun pitäisi vain ymmärtää, että hän on väsynyt ja kaipaa syliä ja lohdutusta. Et saisi missään nimessä suuttua siitä, että sinua haukutaan ja sinulle huudetaan aivan ilman syytä. Jos taas näet raskaanaolevan pitkästä aikaa ja haluat sanoa hänelle jotakin mukavaa mahasta, sinun pitäisi osata sanoa täsmälleen oikeat sanat, tai raskaanaoleva menee kotiin miettimään, mitä oikein tarkoitit sillä, että sanoit hänen mahansa kasvaneen isommaksi kuin viimeksi. Otapa siitä sitten selvää. Olisiko varminta kysyä raskaanaolevalta, mitä hän mieluiten haluaisi kuulla, jolloin hän voisi asettaa sanat suuhusi? Ja ehkä suuttua, koska et kuitenkaan tarkoittanut, mitä sanoit? Joskus raskaanaolevat myös kirjoittavat blogiin tai muuhun julkiseen foorumiin ja joudut lukemaan sieltä, että viimeviikkoinen hyvää tarkoittava kommenttisi koskien raskaanaolevan vointia olikin ilmeisesti itse pirun suusta.

2. Suljetut piirit

Jos miehiä yhdistää armeija, naisia yhdistävät raskaus, synnytys ja lapset. Jos samassa tilassa on naisia, joilla on kokemuksia ainakin joistain edellä mainituista, sisäpiiri on valmis. Naiset etsivät mukavan paikan ja keskustelevat päät yhdessä kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, olivatpa kyseessä kaverin illanistujaiset, pikkujoulut tai häät. Raskaanaoleva kertoo pahoinvoinnistaan niin antaumuksella ja pohtii synnytyksen kivunlievitystä, ettei edes huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Tähän piiriin voi olla vaikea saada kontaktia, mutta jos sitä yrität, sinulta todennäköisesti oletetaan, että osallistut raskautta, synnytystä ja vauvoja koskevaan keskusteluun jollain lailla. Et oikein tiedä, uskallatko vaihtaa puheenaihetta tai ylipäätään liittyä seuraan. Jos yrität puheenaiheenvaihtoa, saatat onnistua. Vastahakoisesti naiset kommentoivat jotain ja palaavat sitten edelliseen puheenaiheeseensa. Jos taas yrität osallistua keskusteluun, kadut todennäköisesti jo kaikista helpoimmankin kysymyksen esittämistä: "Niin monennellako kuulla sä nyt olet raskaana?" "Voi kauhee ku mä lasken kaiken aina raskausviikkojen mukaan..Ja niitä on nyt 26+4. Ootas kun mä lasken.. Öö.. Eli jos laskee yhdeksän kuukauden mukaan, oon kuudennella kuulla. Monet ei kuitenkaan tiedä, että raskaus kestää oikeasti kymmenen kuukautta, koska raskauskuukaudet on vaan neljän viikon mittaisia eli sen mukaan mä olen seitsemännellä kuulla!"Melko pian huomaat, ettet ole varma, haluatko sittenkään osallistua koko keskusteluun.

3. Vauva, vauva, vauva, vauva. Ja vauva.

Raskaanaolevan lempipuheenaihe on vauva ja kaikki siihen liittyvä. Seurassa, jossa on muita äitejä tai tulevia äitejä, tämä ei ole ongelma, sillä lempipuheenaihe on yhteinen. Raskaanaoleva yleensä kaipaa myös muita puheenaiheita ja haluaa tietenkin jakaa asioita kaikkien niidenkin ystäviensä kanssa, joilla ei vielä ole lapsia. Ja myös niitä asioita, jotka eivät lapsiin liity. Välillä raskaanaolevan on vain todella vaikea rajoittaa vauva-aiheesta puhumista, sillä juttua tulee kuin huomaamatta. Jos erehdyt kysymään raskaanaolevalta, onko hän jo hankkinut jotain vauvalle, hän kantaa eteesi kolme isoa pahvilaatikkoa ja esittelee jokaisen ostamansa vaatteen erikseen. Sinun tehtäväsi on hymyillä, nyökkäillä ja ihastella, kun hän näyttää viidettä valkoista bodya. Lisäksi hänellä on kuvasto, josta hän näyttää, millaiset vaunut ja turvakaukalo vauvalle ostetaan ja lukee sinulle tuoteselosteen sekä kertoo seikkaperäisesti päätösten perusteita. Lisäksi hän näyttää netistä kaikki kolmetoista pinnasänky- ja hoitopöytävaihtoehtoa kaikissa mahdollisissa väreissä ja kyselee mielipidettäsi. Varminta on kuitenkin pitää aina samasta tuotteesta ja epäillä saman tuotteen kestävyyttä kuin raskaanaolevakin, sillä muuten hän saattaa loukkaantua tai ahdistua eriävistä mielipiteistä (ks. kohta 1, hormonit).

Raskaanaolevalla on myös tapana kääntää jokainen puheenaihe liittyväksi vauvaan tai raskauteen, vaikkei hän sitä tietoisesti ajattelisikaan. Jos sanot: "Opiskelut ahdistavat." hän todennäköisesti vastaa "Siks mä päätinkin pitää välivuoden vauvan kanssa, että saa vähä paeta opiskeluja. Mut silti ahdistaa ku vauva painaa keuhkoja. Hih!" Ja usko pois, kaikki aiheet saa jollain lailla käännettyä vauvaan. Todennäköisesti raskaanaoleva ei tee sitä tahallaan. Voit hyvällä omallatunnolla kääntää aiheen takaisin siihen, mistä olit puhumassa, jos raskaanaoleva ei sitä itse tajua tehdä. Jos hormonit eivät jyllää voimakkaasti, hän ei välttämättä loukkaannu ja pystyy keskustelemaan opinnoistasi tai muista asioista normaalisti.

4. "Te ette tiedä mitään!"

Raskaanaolevalla on todennäköisesti asenne: "Jos et ole itse ollut raskaana, et voi ymmärtää, älä tule neuvomaan. On aivan eri juttu kokea tämä ITSE kuin lukea kirjasta." Sama voi toistua myöhemmässä vaiheessa: "Mä en kuuntele sellaista ihmistä, jolla ei itsellä edes ole lapsia, kun keskustellaan mun lapsen asioista!" Tämä on varmasti ärsyttävää ja loukkaavaakin, mutta jossain määrin myös totta. Ainakin se on totta, että suhtautuminen kaikkiin asioihin kokee jonkinlaisen muutoksen sitten, kun itse todella kokee raskauden ja äitiyden. Mielestäni tiesin ennen raskautta aika paljon jo kaikkea, olin perehtynyt ja luulin tietäväni mitä tapahtuu, mitä tulen ajattelemaan ja millainen tulen olemaan. Olin väärässä. Pian huomasin, etten ihan oikeasti tiennyt paljoakaan. Edelleen on varman aika paljon asioita, joista en vielä tiedä yhtään mitään, vaikka luulenkin voivani suunnitella synnytystä ja äitiyttä etukäteen. Raskausaikana joka päivä oppii jotain uutta omasta lapsestaan ja uudesta elämästä.

5. Valitus

Kun kysyt raskaanaolevalta, mitä hänelle kuuluu, vastaus voi olla jotain tällaista: "Kiitos hyvää! ... Nyt on kyl huomannut etten oikein saa öisin nukuttua, ja vauva potkii kipeästi kylkiluihin ja lyö virtsarakkoon ja verenpainekin on ollut koholla neuvolassa, vähän pelottaa onko raskausmyrkytys tulossa ja sit oon jotenki ollu vähän alakuloinen viime päivinä, johtuu varmaan lyhyistä yöunista ja kävely tekee kipeetä ja on hidasta ja synnytys pelottaa ihan tosi paljon! Mut siis muuten menee mainiosti! Ai ai ai, nyt supistaa."

Raskaanaoleva kertoo kaikki negatiiviset tuntonsa melko herkästi, oli niitä sitten paljon tai vähän. Raskaus on oikeastaan valitukseen oikeuttava tila, ainakin toisinaan. Ulkopuolisen korviin valitus saattaa kuulostaa hirmuisen ärsyttävältä: "Olisi nyt vähän positiivisempi, miksei se voisi vaan nauttia? Eikö se ole onnellinen, vaikka on raskaana?".

Olen myös joskus kuullut mielipiteen siitä, ettei minulla voi olla murheita/mikään huonosti koska olen kuitenkin raskaana ja saan lapsen. Nyt on pakko sanoa, että raskaus ei poista kaikkia murheita, joillekin se tuo niitä lisää esimerkiksi lapseen liittyvän huolen muodossa. Myös normaali elämä jatkuu raskausaikana, ja elämässä voi olla kriisejä kuten ennenkin, lapsen syntymäkin on yhdenlainen kriisi, vaikka iloinen asia onkin. Odottavan äidin paha mieli, kiukkuisuus tai murheet (ks. myös kohta 1, hormonit) eivät tarkoita, ettei hän haluaisi lasta tai olisi siitä onnellinen. Myönnän itsekin aiemmin ajatelleeni, että raskaanaolevan kuuluu olla 24/7 euforisessa onnellisuuden tilassa kaikesta ihanasta, mitä hänen elämässään on tapahtumassa enkä ole välttämättä ymmärtänyt, miksi joku on vaikuttanut kiukkuiselta/väsyneeltä/valittanut.

6. Puheenaiheet julkisella paikalla

Raskaanaolevien itsesensuuri saattaa olla toisinaan vähän hukassa. Monista ennen tuntemattomista ja vieraista asioista on tullut yhtäkkiä tuttua ja jokapäiväistä rutiinia, joka kuuluu raskauteen ja lapsen saamiseen. Kun raskaanaolevat tapaavat kahvilassa/kauppakeskuksessa/ravintolassa, he saattavat estoitta vaihtaa ajatuksia monesta sellaisesta asiasta, josta he eivät ennen raskautta olisi edes kuiskineet. Voi olla oikein mukava juoda kahvia tai syödä kerrosleipää naisten vieressä, joiden puheenaiheet liikkuvat inhorealismin asteella, mutta he eivät ajattele sitä itse. "Kyl mullakin sitä valkovuotoa tulee todella paljon enemmän kuin aikaisemmin. Se on aika sellasta venyvää ja välillä oon sit miettiny et oisko se limatulppa jo irronnut.. Ja mä oon nyt sit sitä välilihaa aina iltaisin hieronut öljyllä, ettei ainakaan sit peppuun asti repeis synnytyksessä! Ja sit oon vähä miettiny, et ottaisinko mä sen peräruiskeen vai en. Olis kyl niin kiva jos suoli tyhjenis ihan itestään ennen ku menen synnyttämään".

7. Synnytyksen käynnistyminen

Olen usein ihmetellyt, miksi kaikki tuijottavat minua niin kauhuissaan, jos käyn vaikkapa yliopistolla syömässä tai kirjastossa kahvilla. Kai nyt joku muukin opiskelija on joskus poistunut kotoa raskaana? Joskus saan samanlaisia katseita myös kaupungilla. Olen tullut siihen tulokseen, että monia saattaa ahdistaa iso vatsani, jonka kanssa raivaan tietä eteenpäin. Jos he ovat vielä sattuneet kuulemaan, kun olen sanonut "Oho, nyt tuli supistus!", heillä on mielessä ehkä vain yksi asia: "Ei kai tuo aio tohon synnyttää? Joudunko minä sitten kätilöksi? Eikö ne vois olla sairaalan ovella jo odottelemassa kun maha alkaa tuolla tavalla kasvaa?"

8. Itsekkyys

Raskaanaoleva muuttuu usein hyvin itsekkääksi saatuaan tietää sisällään kasvavasta uudesta elämästä. Tai oikeastaan itsekkyys ei ole oikea sana. Enää ei olekaan kyse vaan omasta itsestä, vaan meitä onkin kaksi. Minun on huolehdittava myös omasta lapsestani. Ja oman lapsensa puolestahan tekee mitä tahansa, eikö niin?

Ystävistä saattaa kuitenkin tuntua, että tuttu ihminen on muuttunut toisenlaiseksi ja ajattelee vain itseään. Usein toistuvat vauvapuheet ovat varmasti yksi syy tähän ajatukseen (ks. kohta 3, vauva, vauva, vauva jne.), mutta ystävän luonne saattaa myös tuntua muuttuneen. Ennen niin paljon muita ajatteleva ja itsensä taka-alalle jättävä ystävä sanookin yhtäkkiä hyvin suoraan, ettei kylään saa tulla yhtään nuhaisena, kieltäytyy lähtemästä jo kauan sovitulle festarireissulle, koska ei voi suojella vauvansa kehittyvää kuuloa millään lailla, ei halua matkustaa montaa tuntia julkisilla, sillä se tuntuu epämukavalta, tönii tupakoivat ystävät kauemmas ja vuoraa varoiksi kasvonsa huivilla ja peittää mahansa laukulla ja käsillään sekä määrää lounastreffien paikan sen mukaan, mitä kalaa hän voi syödä ja mitä ei.

Vaikka tämä saattaa tuntua oudolta, hämmentävältä ja ärsyttävältä muista, minusta on todella hyvä, jos tuleva äiti toimii näin, sillä siihen on hyvä syy. Kun ei ole vastuussa enää vain itsestään, täytyy osata ajatella lapsensa parasta. Lapsensa puolia voi opetella pitämään jo varhaisessa vaiheessa, ja usein se tuleekin luonnostaan.

9. Vaatimukset ja kysymykset

Edelliseen liittyen äidit ovat hyvin tarkkoja ja vaativia, kun on kyse omasta lapsesta. Raskausaikana äiti vaikuttaa suoraan omalla tekemisellään lapseen, ja miettii sitä joskus vähän liikaakin. Odottavan äidin ihmeelliset vaatimukset ja kysymykset saattavat saada varsinkin palveluammatissa olevien otsasuonet melko pulleiksi.

Hesburgerissa raskaanaoleva pyytää ranskalaiset ilman suolaa ja hampurilaisen vain puolikkaalla majoneesilla, sillä neuvolassa käskettiin vähentää rasvan ja suolan käyttöä puoleen nykyisestä. Kalatiskillä hän haluaa, että myyjä mittaa silakkafileen, sillä raskaana ei saisi syödä yli 15cm pituisia silakoita. Ravintolassa hän haluaa tietää, mistä lohikeiton lohi on kalastettu, ja hermostuu kun pakkausta ei enää löydy eikä kukaan ole edes pahoillaan.

Todistin taannoin kohtausta, jossa raskaanaoleva nainen tilasi tyytyväisenä hampurilaisannoksen ravintolassa. Kun hän sai sen eteensä, hän alkoi tutkia sitä tarkemmin ja teki tarjoilijalle pistokokeita: "Mitä tämä cheddarjuusto on, miten se on valmistettu? Onko se kuumennettu, onko se sulanut? Onko tässä hampurilaisessa majoneesia?!". Lopputulos oli se, että hätääntyneen tarjoilijan juokseminen keittiöön kolme kertaa ja sieltä saadut vastaukset eivät tyydyttäneet naista. "Minä olen raskaana, en minä voi näitä syödä!!! Haluan uuden annoksen! Mikäs näistä nyt olisi sellainen, että kävisi minulle?" Olin itsekin jo tuolloin raskaana (ja vetelin tyytyväisenä dippiä ja majoneesia naamaan), mutta sympatiani sai ahdistunut miestarjoilija, joka ei oikein tiennyt, mistä päin nyt tuulee. Olen toki sitä mieltä, että tarkka on hyvä olla, jos itse haluaa. Mutta mielellään etukäteen, ei sitten, kun on jo tilannut ja ruokansa saanut.

Myös ystävät saattavat joutua kummastelemaan, miksi on niin tärkeää löytää roskiin heitetty fetapurkki tai lämmittää raskaanaolevalle uuni uudelleen, että hän voi kuumentaa aurajuustopizzan vielä kerran. Ruoka on helpoin esimerkki, ja kirjoitin siitä siksi paljon, mutta vaatimukset ja kysymykset liittyvät moniin muihinkin asioihin (ks. kohta 8, itsekkyys).

10. Äitiyhteisöt ja jakamisen ilo

Vertaistuki on raskaanaolevalle älyttömän tärkeää. Ensimmäistään odottava on koko ajan kaiken uuden ja ihmeellisen edessä ja halajaa tietoa siitä, että joku toinen on kokenut saman, tämä on normaalia ja että synnytyksestä selviää hengissä. Vähän samaan tapaan kuin suljetut piirit ulkomaailmassa, äidit ovat hyviä verkostoitumaan myös virtuaalimaailmassa. On tyypillistä, että asioista keskustellaan yhteisöissä ja netin keskustelupalstoilla, jaetaan kokemuksia ja vertaillaan.

Raskaanaolevalla voi olla myös valtava tarve jakaa kaikki uusi ja ihmeellinen muidenkin kesken ja yhtäkkiä Facebookin etusivulle ilmestyy paljas pallomainen maha, jonka nimenä lukee joku käsittämätön pluslasku ja on paljon sydämiä. 30 ihmistä tykkää ja hihkuu ihanasta mahasta, etkä sinä välttämättä ollut valmistautunut siihen, että aloitat aamusi katselemalla jonkun paljasta mahaa. Lisäksi saatat joutua lukemaan statuspäivityksiä, joissa on samaisia pluslaskuja, päivityksiä neuvolakäynneistä, kertomusta häpyluun (kuulostaa pervolta, mikä se on?) kipeydestä (ja MITÄ tekemällä sen saa kipeäksi?) sekä kaiken huipuksi saatat joskus eksyä lukemaan kaverisi synnytyskertomuksen ja olet vakuuttunut siitä, että olet joutunut jonnekin aivan liian intiimille alueelle. Läheisille ystäville nämä kuvat, päivitykset ja kertomukset eivät välttämättä ole kiusallisia, mutta puolitutut saattavat ahdistua ja ärsyyntyä joka päiväisestä etusivun mahakuvasta ja äiti-tulvasta, joka sitä kommentoi ja pitää sen aina suosituimpien joukossa ja näkyvillä.

Kuten jo aiemmin sanoin, innoitin itse itseäni. Olen lähes varma, että jokaiseen kohtaan olen "syyllistynyt" jollakin tavoin. Osasta olen itse ärsyyntynyt, kun en ole vielä ollut raskaana, mutta toiminut juuri mainitulla tavalla raskauduttuani. Siitä en ole varma, kuinka paljon olen muita ärsyttänyt, mutta voisin kuvitella, että tuntemattomia ja puolituttuja ehkä hyvinkin, ehkä myös vähän ystäviä.

10 asiaa, joilla raivostutat raskaanaolevaa naista

Tämä kirjoitus on tehty marraskuussa 2009, kun odotin esikoistani. Sittemmin olen erikoistunut näihin kymmenen asian listoihin.

1. Huomauta painosta/ruokavaliosta/liikunnasta/raskauskiloista

Varsinkin, jos olet mies, jolla ei ole raskauden kanssa mitään tekemistä, kannattaisi olla hiljaa. Jos olet mies, joka on koko raskauden aiheuttaja, pidä vielä suuremmalla syyllä suusi kiinni. Olen siinä mielessä onnekas, että oman raskauteni aiheuttaja ei ole sanonut yhtäkään poikkipuolista sanaa edellä mainituista asioista. Sen sijaan verenpaineen saavat kuohumaan muut MIEHET, jotka muistuttelevat: "Ei kannata liikaa syödä kakkua, ettei tuu hirveesti niitä kiloja" tai "Kato sit ettei toi tahti jatku raskauden jälkeen." Voin kertoa, että jokainen voi pitää huolta ihan omasta syömisestään, minä pidän huolen omastani.

Yhtä ärsyttävää on, jos joku kyselee "Paljonkos sulle on nyt tullut painoa raskauden aikana?". Ensinnäkään, sitä ei tarvitsisi kenenkään kysyä. Mutta jos nyt kuitenkin joku kysyy, niin vastaatpa mitä tahansa 1-30 kg:n välillä, saat todennäköisesti nyökyttelyä ja jotakin "se on varmasti ihan normaali määrä" -mutinaa, mutta kysyjän ilme kertoo, että hänen mittapuulleen tuossa oli reilusti yli puolet liikaa ja että hän on juuri päättänyt selvitä omasta raskaudestaan joskus tulevaisuudessa ilman yhtäkään lisäkiloa. Sanon vaan, että HAH. Raskausaikana voi ehkä itse vaikuttaa painonnousuun. Voi myös elää porkkanalla ja kurkulla ja saada silti 20 lisäkiloa. Raskausajan jälkeen voi myös palautua entisiin mittoihinsa, kun viitsii nähdä vaivaa. Vaikka olisikin raskausaikana syönyt ihan vähäsen suklaata.

2. Neuvo

Varsinkin, jos et ole itse ollut koskaan raskaana. Neuvot ovat yleensä hyviä ja kullanarvoisia, varsinkin jos niitä itse pyytää. Itse olen saanut parhaat neuvot niiltä, jotka ovat olleet samassa tilanteessa tai ovat parhaillaan samassa tilanteessa. En olisi voinut ennen raskautta uskoa, kuinka paljon neuvot voivat myös ärsyttää. Eniten ärsyttävät neuvot, joita ei pyydetä, mutta jotka joku antaa tietämättä asiasta kuitenkaan _ihan oikeasti_ mitään. Kun olet ottamassa itsellesi kupin kahvia, joku sanoo "Saisko tota kahvia raskausaikana juoda?". Ei, ei sitä saisi juoda, sillä pienikin kupponen kääntää sikiöltä pään väärin päin ja lapsi syntyy oudon värisenä kahvivieroitusoireista kärsien. Mutta koska olen niin itsekäs ja kahviriippuvainen, juon kahvia silti. Niin. Kahvia voi juoda n. kolme pientä kupillista päivässä, se määrä on turvallinen myös sikiölle. Olen kuunnellut, mitä neuvolassa sanotaan. Olen tuonut sieltä lappuja kotiin ja lukenut ne. Olen googlettanut joka hemmetin juuston+raskaus ja miettinyt, voiko sitä syödä vai ei. Olen vetänyt herneenpalon nenään syötyäni 5 itua, koska ymmärsin vasta myöhemmin, että niistäkin voi tulla listeriaa. Olen siis ottanut selvää, enkä ole syönyt mitään sellaista, josta olen ollut epävarma. Älä siis huolehdi.

3. Kerro kauhutarinoita synnytyksestä

Päätin jo raskauden alussa olla positiivisella mielellä niin raskauteen kuin synnytykseenkin liittyvissä asioissa ja jätin kauhukokemukset lukematta ja kuuntelematta. Monilla tuntuu kuitenkin olevan tarve kertoa kaikki kauheimmat kokemukset, ja päätöksistäni huolimatta olen niihin toisinaan törmännyt. Kauhutarinoita perustellaan sillä, että ne ovat realistisia, auttavat valmistautumaan ja varmistavat, ettei kenelläkään olisi liian ruusuista kuvaa synnytyksestä. Voin kertoa, että kenenkään toisen repeämiset eivät minua omaan synnytykseeni valmista millään tavalla. Voin kertoa myös sen, että en kuvittele synnytyksen olevan sitä, että makaan peiton alla kultakruunu päässä ja herkkuja tarjottimella, ähkäisen kaksi kertaa ja syliini ilmestyy kuvankaunis vauva, joka parkaisee ja alkaa sitten imeä rintaa. Parin päivän päästä palaan kotiin ja olen aivan kuten ennen raskauttakin, paitsi että olen unelmalapsen onnellinen äiti (kolme viimeistä sanaa toki pitävät paikkansa varmasti).

Tähän asti olen kuitenkin voinut sivuuttaa aika helposti asiat, joita en ole halunnut lukea tai kuulla. Viikko sitten olin tilanteessa, jossa en voinut juosta paikalta kädet korvilla. Lauma 30 vuotta sitten synnyttäneitä innostui tulevasta synnytyksestäni. He alkoivat pohtia, vieläkö tulevassa synnytyssairaalassani on kaikki niin huonosti kuin muinoin ja kertoivat, mikä oli omassa synnytyksessä mennyt pieleen. Suosikkikommenttini oli: "Minä pelkäsin koko ajan, että vauva jää jumiin lantioon. Sitten jos niin käy, ei ole mitään tehtävissä. Siihen ei auta edes leikkaus, se on mennyttä sitten".

4. Yski/aivasta/niistä raskaanaolevan lähellä

Varsinkin näin (sika)influenssa-aikaan olet potentiaalinen itsekäs tartuttajapaskiainen. Minun mielestäni kaikkien virustautia sairastavien pitäisi pysyä kotona tai ainakin käyttää nenäliinaa ja huomioida vastustuskyvytön raskaanaoleva, jonka vieressä räkii ja aivastaa. Jos olet palveluammatissa, sinun ei pitäisi ensin niistää, heittää nenäliinaa roskiin, pyyhkiä käsiä esiliinaan ja alkaa tehdä hampurilaista raskaanaolevalle. En ole vielä koskaan sanonut kenellekään kipeälle ihmiselle pahasti, mutta katseeni on varmasti kertonut enemmän kuin tuhat sanaa. En aina tee sitä edes tahallani, mutta ilmeeni synkkenee kun alan kuvitella kaikkia minuun rientäviä bakteereja. Olimme viime viikolla kaupassa kassalla, jossa myyjä oli nuhainen ja niisteli juuri ennen kuin otti vastaan ostoksemme. "Olisit sä voinut sille myyjälle edes kiitos sanoa, kun lähdit. Ja ehkä vähän hymyillä", mieheni mutisi, kun kävelimme autolle.

5. Etuile/istu ainoalle tuolille/kohtele muuten raskaanaolevaa naista väärin ja epäoikeudenmukaisesti

"Väärin ja epäoikeudenmukaisesti" tarkoittaa yleensäkin sitä, ettet huomioi raskaana olevan naisen erityisasemaa. Vaikka raskaus ei ole sairaus ja jaade jaade jaa, niin kyllä se ainakin erityisasemaan oikeuttaa! Kunnioitan yleensä mummoja ja muita vanhuksia, mutta nyt minä tulevana mummona, joka synnyttää uusia mummoja, olen myös oikeutettu istumapaikkaan, jos jalkojani väsyttää. Koko omaisuuden levittely viiden metrin pituiselle penkille on kohtuutonta silloin, kun tilaa olisi toisellekin. Minua ei myöskään tarvitse etuilla muina mummoina kauppajonossa, sillä myös minulla on kuuma, huono olo, vaikea hengittää, jalkoihin sattuu ja lisäksi pissattaa. Ja minä en ole vielä sopeutunut käyttämään Tena Ladyja.

Oikeastaan mummot ovat vielä aika okei. Mutta olepa ylipainoinen opiskelijanplanttu, joka ei jaksa jonottaa ruokajonossa 20 minuuttia istumatta ainoalla lähellä olevalla jakkaralla. Tai ole niin väsynyt odottamaan liikkumattomassa jonossa, että lasket painavan tarjottimen ja muut tavarasi ennen minua (joka seison ennen sinua!) siihen, johon minä olin omani laskemassa, niin etten varmastikaan saa 15 minuuttiin tehdä muuta, kuin kannatella painavaa tarjotinta ja seisoa turvonneilla jaloillani nälkäisenä ja tuskastuneena odottamassa, että kassakoneet alkaisivat toimia ja jono liikkua. Ja voit aina myös tunkea ja töniä tavaroidesi kanssa niin, että tarjottimeni ja melko iso ja tasapainoton olemukseni alkavat heilua ja koko maitolasillinen kaatuu ruokani joukkoon. Sen jälkeen on kohteliasta, että tuijotat hetken suu auki tapahtunutta ja jatkat matkaasi.

6. Vähättele asioita, joita raskaanaoleva murehtii/miettii

Jos ihan oikeasti murehdin jotakin asiaa, älä sano: "Eiköhän kaikki oo ihan hyvin, älä murehdi. Kyl sä huomaisit jos joku ois oikeasti vialla". Ei se aina niin mene. Joskus juuri huoli voi olla se tunne siitä, että joku ei ole niin kuin pitää. Totuus on myös, että vauva on valmis ja täysiaikainen syntymään yleensä, kun raskausviikkoja on 37+0. Älä sano: "Ei se nyt vielä sillon synny, lähdetään vaan laivalle porukalla." Tai no, voit sanoa siinä tapauksessa, jos olet tutkinut kohdunsuuni ja osannut tulkita sitä. Mutta silloin sinulla on todennäköisesti myös taitoa avustaa synnytyksessä äkkikäänteiden varalta. Tajuan sen, että osan huolista, panikoimisista ja murheista voi ymmärtää vasta, kun itse on samassa tilanteessa. Raskaanaolevalle on silti tärkeää, että hänen sanaansa uskotaan kuitenkin, vaikkei tunteita voisikaan täysin ymmärtää.

7. Unohda raskaanaoleva ystäväsi/hänen raskautensa

Lakkaa pitämästä yhteyttä raskaanaolevaan ystävääsi tai älä ainakaan kutsu häntä mihinkään, sillä hän ei varmastikaan halua tulla, koska on raskaana. Eikä hänellä olisi edes hauskaa. Ja hän puhuisi varmasti vain vauvasta koko illan eikä muilla olisi enää hauskaa. Oikeasti tuntuu todella hyvältä, että on kutsuttu johonkin, vaikkei pääsisikään. Se, että on tervetullut ja hyväksytään erilaisesta elämäntilanteesta huolimatta, on tärkeää huomata.

Olin jokin aika sitten ystävieni kanssa viini-illassa. Siellä oli punaviiniä ja valkohomejuustoa. Kärvistelin ja näen viinistä ja juustosta edelleen unia. Mutta nautin silti. Istuskelin ison, hikkaavaan mahani kanssa sohvalla ja nautin seurasta ja hyväksynnästä. Olin myös pari päivää sitten saanut kutsun uudenvuodenjuhliin mökille. Minulla on silloin jokusen viikon ikäinen vauva, enkä varmasti lähde mihinkään. Kutsujat tietävät sen myös. Ja silti olin kutsusta kovin iloinen. Yksinkertaista. Mutta jätäpä kutsumatta jonnekin. Voi sitä mielipahan määrää! Kuten jo annoin ymmärtää, raskaanaolevan hylkääminen tuntuu pahalta. Mutta haluan vielä sanoa, etten puhu kovinkaan paljon omasta kokemuksestani. En voi todellakaan syyttää omia ystäviäni tällaisesta käytöksestä. Olen kiitollinen siitä, että olen aina ollut niin tervetullut kaikkialle, mahanikin kanssa :)

Toinen paha virhe on, että unohdat raskauden. Periaatteessa raskaanaolevaa pitää siis kohdella samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta et kuitenkaan saa kohdella häntä niin, kuin hän ei olisi raskaana ollenkaan. Ei haittaa, jos et osaa ulkoa listaa, mitä raskaanaolevat eivät saa syödä ja saavat syödä. Olen itse ollut hyvin tarkka "kiellettyjen" ruoka-aineiden syömisen suhteen, mutta osaan sitten itse olla ottamatta juustokakkua ja fetasalaattia, jos sellaisia tarjotaan, se ei ole emännän tai isännän ongelma. Lähinnä tämä koskee tarjoilun juomapuolta. Raskaanaoleva saattaa loukkaantua, jos hänelle on tarjolla ainoastaan hanavettä. Vieläkin tärkeämpi asia on vauva itse. Älä unohda vauvaa, sillä raskaanaolevakaan ei välttämättä unohda sisällään kasvavaa vauvaa yhdeksi minuutiksikaan. On hyvä, että myös muusta voisi puhua ja tulisikin tietenkin puhua. Mutta älä sivuuta vauvaan liittyviä aiheita tai ole kuin koko raskautta tai vauvaa ei olisikaan. Ihan pieni kysymys/huomionosoitus riittää, mutta jos sitä ei tule, se tuntuu pahalta.

8. Kuvittele, että raskaanaolevan maha on kaikkien yhteistä omaisuutta

Ymmärrän, että vauvamaha on ihana ja suloinen ja on se sitä minustakin. Ja saa siihen koskeakin, jos haluaa. On ollut ihanaa antaa läheisille mahdollisuus tuntea pikkuisen liikkeet, potkut ja möyrimiset. Ainakin itse arvostaisin kuitenkin sitä, että minulta kysyttäisiin, saako mahaani koskea. Ei ole selviö, että raskaanaolevan mahaa voi aina taputella. Vauvan kasvaminen sisällä ei mielestäni tee omasta mahastani vähemmän yksityistä kuin ennenkään. Ystävien ja sukulaisten innolle ja kosketuksille olen usein vain hymyillyt, mutta puolituttujen kiinnostus mahan taputtamista kohtaan tuntuu toisinaan hieman oudolta. Lisäksi luvan kysyminen on hyvä vauvankin kannalta. Hänellä on jo unirytmi, ja ainakin meidän vauvamme herää helposti pieneenkin kosketukseen. Kun hän on jo muutenkin aktiivinen, on helpompi antaa toisten tunnustella potkuja tai mylläystä. Kun taas kosketus herättää pienen ihmisen uniltaan, tuntee siitä väkisinkin vähän syyllisyyttä: "Anteeksi nyt, rakas pieni". Varsinkin, kun vauva alkaa olla jo iso, huomaan olevani tavallaan mustasukkainen mahastani. Nyt tuntuu vielä enemmän meidän perheen asialta tunnustella vauvan pieniä jalkoja, jotka tunkevat läpi kyljestä.

9. Kommentoi mahan kokoa

Oma mahani on mielestäni koko ajan ollut melko pieni/keskikokoinen, ja olen ollut siitä iloinen. Itse en ole kokenut loukkaavana sitä, jos joku on sanonut mahaani pieneksi tai sieväksi, sillä olen ollut samaa mieltä. Tosin olen kuullut, että joistain pienimahaisista on tuntunut pahalta, kun mahan kokoa on kommentoitu jotenkin syyllistävään sävyyn. Vähintään rivien välissä on ollut kysymys "Syötkö tarpeeksi, kasvaakohan se vauva nyt kunnolla?". Tähän väliin on syytä huomauttaa, että vauvamasut ovat eri kokoisia. Koko riippuu monesta asiasta eikä usein ole syytä huoleen.

Koska olen pitänyt mahaani aika "normaalin" kokoisena, olen ärsyyntynyt kommenteista "Onpa sun maha ihan jätti-iso, se vaan kasvaa koko ajan!!" On tehnyt mieli huutaa, että mahani on ihan normaalin kokoinen. Parasta on, jos kommenttiin on lisätty: "Se kasvaa ihan jättisuureksi ennen kuin ehdit synnyttämään!" tai varsinkin: "Sieltä tulee ihan jättimegaisovauva!". Vaikka olenkin pääosin positiivisella mielellä, minun on pakko tunnustaa, etten haluaisi synnyttää jättimegaisoa vauvaa. Jos ihan vähänkään jännittää, miten paikat kestävät jalkapallon kokoisen pään ulospunnertamisen, viimeinen kommentti on pahinta, mitä voi sanoa. En oikein tiedä, osaanko havainnollistaa tätä mitenkään tämän paremmin. Ymmärrätte sen sitten, kun olette itse raskaana ja minä tulen sanomaan: "Onpa sulla jo iso maha! Mun kaverilla oli samanlainen ja vauva oli viis ja puol kiloa syntyessään! Aattele, saat synnyttää ihanan jättivauvan!"

10. Kommentoi raskautta tökerösti tai älä kommentoi sitä lainkaan

Ainakin minä kuulisin mieluiten ensin onnittelut, kun tapaan ihmisen, joka huomaa raskauteni ensimmäisen kerran. Se, että olet tykännyt jostain vauvaan liittyvästä Facebook-statuksestani viisi kuukautta sitten, ei riitä. Oikeastaan, vaikka olisit jopa onnitellut Facebookissa, odotan sinulta uusia onnitteluja, kun näemme kasvotusten. "Koskas poksahdat?", "Mitä sulle on tapahtunut?!" ja "Jaa, että semmosta sitten.." ovat ehkä parhaimmat kuulemani kommentit. Niihin tekisi mieli aina vastata ällistyneenä: "Ehen mä raskaana oo, jos sitä meinaat. Söin vaan vähän suklaata kesällä." Kaikista hassuimmalta tuntuu, jos aivan selvästi näet ja tiedät tilani, mutta et sano _yhtään mitään_ asiasta, et ehkä edes kysy kuulumisia, vaan kerrot ainoastaan oman vointisi.

On kai teillä vielä pilke silmäkulmassa? Ettehän ottaneet niin tosissanne? Raskaana sitä ottaa kaiken teidänkin puolestanne hyvin tosissaan, joten pitäkää te muut huumoria yllä :) Ja nyt voin kuvitella, kuinka moni kehittelee päässään listaa "10 tapaa joilla raskaanaoleva voi ärsyttää muita ihmisiä". Olen varmasti innoittanut ne listat. Mutta näyttäkää ne minulle vasta, kun hormonitoimintani on laantunut ;)

Tajusin muuten tätä kirjoittaessani, että tämä kaikki hormonimyrsky on riehunut vain sisälläni. Yleensäkään en kovin herkästi sano kärkkäitä mielipiteitä ilmoille. Nyt olisi vielä neljä viikkoa aikaa käyttää hyödyksi tämä tila ja nämä hormonit. Joten varokaa: jos aivastat kaupassa, ja joku lyö sinua laukulla ja huutaa takanasi naama punaisena, se olen ehkä minä. Tai joku toinen raskaanaoleva.