Ei hätää, kyllä kuule minunkin lapseni!

Ollessani vielä lapseton opiskelijanplanttu kaupoissa ja ravintoloissa kiljuvat lapset ärsyttivät minua: Miten ne käyttäytyivät niin huonosti, eivätkä vanhemmat saaneet niitä kuriin?

Nykyään kahden pienen lapsen äitinä joudun joskus käymään lapset mukanani myös kaupassa. Raivoavan lapsen nähdessäni tai kuullessani ajattelen: "Hei raivoavan lapsen äiti, mä ymmärrän sua. Tänään oli sun vuoro, huomenna ehkä mun. Älä välitä, näin käy muillekin!"

Tuntuu, että silloin kun oma lapsi raivoaa ja on tottelematon, kaikkien muiden lapset käyttäytyvät kuin enkelit. (Ja silloin, kun jonkun toisen lapsi huutaa ja raivoaa, ei suostu pukeutumaan ja juoksee karkuun, oma lapsi tuijottaa hiljaa ja katsoo minua sen näköisenä, kuin ei itse olisi koskaan tehnyt mitään vastaavaa.) Näissä tilanteissa tulee helposti olo, että on ainoa äiti, jonka lapsi kierii lattialla kun pitäisi pukea, heittelee leluja kun ne eivät tottele ja heittää pikkusisarusta pallolla päähän. Muutkin äidit tyytyvät ehkä vain hymyilemään ymmärtävästi (raivoavan lapsen äidin mielestä katseet näyttävät sääliviltä ja/tai paheksuvilta) ja kiittelemään mielessään, että oma lapsi viitsii nyt tämän hetken olla nätisti: monta huutavaa minityyppiä tästä vielä puuttuisikin. Ehkä lastenkin mielestä äänten määrä maailmassa on vakio: jos kaveri hoitaa jo tarvittavat desibelit, voi itse olla hiljaa.

Minä uskon, että aika monella äidillä on kokemusta hankalista tilanteista, vaikka aina ei ihan siltä näyttäisikään. Oma lapseni on melko rauhallinen perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsikokoontumisissa, leikkii leikkejään keskittyneesti. Kunnon suuttuminen ei kuitenkaan katso aikaa tai paikkaa. Lelut voivat lentää kotona tai kylässä. Maahan voi heittäytyä huutamaan bussissa tai keskellä suojatietä. Lapseni on myös karannut ostoskeskuksessa ja muutamassa sekunnissa matkustanut hissillä katolla olevalle parkkipaikalle, josta vartija on hänet palauttanut. Kerhokaverin äiti saa vähän eri kuvan kuin kauppakeskuksen asiakas. Ja niinhän se onkin, lapsissakin on monia piirteitä, heillä on erilaisia päiviä ja erilaisia vireystasoja. Se mitä tänään näet voi olla jotain ihan muuta kuin mitä huomenna tapahtuu.

On terveellistä nähdä, että myös muiden lapset sotkevat, suuttuvat, heittäytyvät lattialle raivoamaan, juoksevat karkuun kun pitäisi pukeutua ja uhmaavat kieltoja. Olemme sairastelleet talven ja alkukevään aikana melko paljon ja olleet siis myös paljon kotosalla keskenämme. Niinä arkipäivien pitkinä tunteina, kun astianpesukoneen täyttämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset ("Äiti, minä laitoin ne kaikki tavarat vessanpönttöön uimaan!") ja minuutinkin hengähdystauko tuntuu olevan liikaa pyydetty, alkavat omat lapset tuntua kumman rasittavilta: hyvänen aika, onko tuollainen riehuminen enää edes normaalia? Miksi pukemisesta pitää tapella joka kerta? Miksi on kiljuttava noin kamalan kovaa? Edellä mainittujen päivien ja viikkojen jälkeen käynti perhekerhossa on avartava kokemus: kaikkihan ne ovat lähes samanlaisia, ei tässä hätää ole!